Silloin tällöin tulee ajateltua, että olisiko oikeasti helpompaa/ kivempaa olla ihan yksin? Ilman parisuhdetta siis. Mikä sairas masokistinen tarve ihmisellä on olla toisen ihmisen kanssa?
Varsinkin, kun välillä tuntuu, että pienimmistäkin asioista nousee kolmanteen maailmansotaan verrattavissa oleva tilanne, jonka jälkeen taistelutanner on hiljainen, koska kaikki osallisena olleet ovat kuolleet?
Meillä riitely ei useimmiten (koskaan) jää sivistyneeseen keskusteluun siitä, miksi nyt vähän harmittaa, vaan meininki on kuin kylmässä sodassa konsanaan; ketään eikä mitään säästetä. Esiin kaivetaan niin sukulaiset kuin vanhat riidat, ja viimeiseksi tietysti ne kaikkein tuskallisimmat asiat, jonka jälkeen yleensä jompi kumpi vaikenee. Sitten mietitään kumpikin omilla tahoilla mitä on tullut taas sanottua, ja hiljaisuus vallitsee.
Mikään ei ole niin kamala fiilis, kun juuri päättyneen riidan hiljaisuudessa on. Sitä on jotenkin aivan täysin turta. Ihan tyhjä suorastaan. Miettii, miksei taaskaan osannut hillitä itseään, niin kuin sivistynyt ihminen, vaan huusi asioita, joita todella saa hävetä jälkeenpäin.
Kyllä sitä välillä miettii onko tässä enää mitään järkeä, tai voiko menneistä päästä koskaan yli, mutta jos molemmat ovat riittävän sitoutuneita suhteeseen, niin kyllä niitä hyviäkin hetkiä vielä on edessä. Itse uskon siihen, että pelkkä rakkaus ei riitä, vaan tarvitaan molemminpuolinen päätös olla toisen kanssa ja uskoa suhteeseen. Vaikeina aikoina ne pitää tiedostaa erityisesti.
Ja riitelyssä on kyllä puolensa..kuten sovinnon tekeminen..
(Ei, tämä teksti ei ole kovinkaan objektiivisesti kirjoitettu, joten antakaa anteeksi, jos se on tavallista epäloogisempaa luettavaa...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti