Isänpäivä. Oma faija viettää sitä varmaan pitkäaikaisen kumppaninsa Suomiviinan kanssa. En ole jutellut faijan kanssa henkilökohtaisesti moniin vuosiin, enkä aio jutellakaan. Olen kasvanut tähän ikään asti ilman isää tai edes ilman minkäänlaista korviketta isästä, joten eiköhän tuo onnistune jatkossakin..
Pikkutyttönä kadehdin luokkatovereitani, joiden isät tulivat joulu- ja kevätjuhliin. Olisin halunnut olla isin oma prinsessa. Tänä päivänä olen tyytyväinen siitä, että pojillani on isä. Ihan oikea isä, joka välittää ja yrittää tänä päivänä parhaansa heidän vuokseen. Poikamme ovat onnekkaita. Heidän isänsä on onnistunut siinä, missä omansa ja minun epäonnistuivat. Minä olen onnekas, koska pojilla on sellaiset eväät elämäänsä, joita minulla ei ollut.
Joten. Tämän enempää (taas) paasaamatta ja tilittämättä, ihanaa isänpäivää. Ei ehkä minun lempipäiväni vuodesta, mutta pojille ja isälleen se sallittakoon!! :)
Täällä ollaan taas. Linjoilla ja kuulolla. Olen hiukan lykännyt tänne kirjoittamista, koska aihe ei ole maailman kevyin ja kivoin, mutta jollain tapaa haluan selittää poissaoloani näiltä kulmilta. Ei olisi pakko, mutta haluan.
Syksyt on olleet vaikeita meidän perheelle jo vuosia. Tai niin kauan, kuin "meidän perhe" on ollut olemassa. Suurin syy siihen lienee Miehen sairastama kaksisuuntainen mielialahäiriö (Bipolääri) sekä hänen henkilökohtaisessa menneisyydessään tapahtuneet asiat vuosien takaa. Olisipas ihanaa sanoa, että parisuhteeseeni kuuluu pelkästään minä ja Mieheni. Valitettavasti kolmas osapuoli on aina mukana, elikkäs juuri mainitsemani sairaus. Jostain syystä aina syksyisin (yleensä marraskuun alussa viimeistään) puhkeaa Miehellä jonkinasteinen "vaihe". Yleensä masennusta. Pahimmillaan se on johtanut jonkinasteiseen hypomaniaan, jonka seurauksena on tapahtunut äkkieroamisia ym. todella kivaa. Nykyään herra hoitaa itseään asianmukaisella lääkityksellä ja muillakin tavoin, mutta näemmä se ei estä kuitenkaan masennustakaan kokonaan. Aika tai kärsivällisyyteni ei tässä kohtaa riitä selostamaan kyseisen diagnoosin piirteitä tai oireita ihmisessä, mutta googlettakaa ihmeessä, jos haluatte tietää aiheesta. Sen verran voin kertoa, että elämä kaksisuuntaisen kanssa on vuoristoradalla tasapainoilemista. Lääkityksenkin kanssa niitä nousuja ja laskuja tulee, mutta niitä saadaan pienennettyä, huomattavasti. Joku joskus sanoi viisaasti, että kaksisuuntainen on fyysinen sairaus, jolla on psyykkiset oireet. Toki asia ei ihan noin yksiselitteinen ole, mutta osakseen pitää paikkansa.
Niin. Mies on viime aikoina ollut siis aika lailla itseensä kääntynyt, masentunut möykky. Sanoin joskus, että tuntuu kuin sohvalla makaisi vain ihmisen kuori ja ihminen itsessään on jossakin muualla. Mitenkään itseäni korostamatta tai säälimättä sanon, että näin läheiselle nämä ajat on kaikista raskaimpia. Kuinka paljon tahansa toista rakastatkaan, et voi saada toista rakastamalla ehjäksi tai piristymään. Et voi muuta kuin odottaa ja toivoa, että tällä kertaa tilanne ei käänny pahempaan suuntaan.
Nyt tässä parin viikon jälkeen näyttäisi siltä, että taas pikkuhiljaa herra olisi palailemassa omaksi itsekseen. Itselläni on myös ollut vaikeuksia pysytellä tasapainossa, koska vaikka sitä kuinka hyvin tietää, mistä tilanne johtuu ei aina oma tunne-elämä ole samalla viivalla. Sitä rasittaa menneisyydessä tapahtuneet asiat ja järjetön pelko siitä, että ne toistuvat.
Kuitenkin on pakko uskoa, että en ole vuosia taistellut turhaan suhteemme ja perheemme puolesta. Ilokseni voin sanoa myös, etten enää taistele yksin niin kuin joskus. Tänä päivänä Mies hoitaa itsensä ja suhtautuu suurimmaksi osaksi sairauteensa asiaankuuluvalla vakavuudella. Tunnen ja tiedän muitakin saman diagnoosin omaavia henkilöitä, ja voin kertoa, että helppoa ei ole kenelläkään heistä. Tunnen itseni myös onnekkaaksi, koska en ole asian kanssa yksin. Olen saanut apua sairauden ymmärtämiseen odottamattomilta tahoilta, nähnyt asioita uusista näkökulmista.
Näin. Päätän pitkän avautumiseni tähän ja yritän seuraavaksi kirjoitella hiukan kevyemmistä aiheista. :) Loppuun vielä (paljon kuultu) biisi, joka levyn ostettuani viime syksynä kosketti minua niin paljon, että kipeää teki. Ja koskettaa edelleen.
Onpas ollut hurja viikko. Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, taas. Välillä tuntuu, että asioita vain tapahtuu ja sitä ikään kuin itse katselee vierestä ja on voimaton vaikuttamaan mitenkään omaan elämäänsä. Eihän se tietysti ihan niinkään ole. Jokaiselle on ne omat "kortit" jaettu, kuinka niillä sitten "pelaa" on eri juttu.
Jouduin olosuhteiden pakosta jättämään koulun (tai sen suppilovaiheen) kesken. En mielestäni ole mikään luovuttaja-tyyppi. Silloin tällöin tulee kyllä luovutusfiiliksiä yhden sun toisen jutun kanssa, mutta aika harvoin todella luovutan. Sen näkee jo vaikka parisuhteestani. Tosin silloin tällöin ajattelen, että ehkä olisi ollut parempi luovuttaa jo sen suhteen... :)
Nyt kuitenkin olosuhteet tässä tilanteessa ovat niin suuri ongelma, etten loppujenlopuksi nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää. Fiiliksiä ovat hirmuinen pettymys (itseenikin), suru mutta myös kiukku ja taistelutahto (onko niinkään fiilis?). Seuraavaksi alan järjestellä asioita siihen malliin, että voin huoletta mennä duuniin ja jossain vaiheessa uudestaan opiskelemaan (onneksi noita sos. alan koulutuksia järjestetään eri paikoissa ja paljon). Toisin sanoen aion ajaa ajokorttini loppuun ja hankkia oman pikku kipon, jolla liikkua paikasta A paikkaan B. Olinpas joskus nuorena niiiiiiiiin tyhmä, että jätin autokoulun kesken (silloinkin olosuhteiden pakolla oli osuutensa asiaan), ja nyt harmittaa. Hyvä puoli tässä on se, että saan vielä hyväksiluettua silloisia opintoja, ettei ihan kaikkea tarvitse aloittaa alusta.
Nyt siis otan käyttöön suunnitelman B ja menen päivä kerrallaan. Elämä harvoin menee suunnitelmien mukaan (ainakaan omani), joten ei voi muuta kuin mukautua uusiin tilanteisiin.
Tänään olen siis pitänyt hiukan vapaata (lapset hoidossa), ja käytiin Koiruuden kanssa fiilistelemässä ihanaa syysaamua läheisessä metsikössä ja Koiruuskin sai juoksennella vapaana mielin määrin. Sen kanssa on ihanaa kuljeskella pitkin metsikköä. On palkitsevaa, kun toinen on niin onnellinen! Sitä tulee itsellekin hyvä fiilis, väkisinkin. :)
Vai mitä olette mieltä? Eihän voi olla mitään ihanampaa, kuin keppien kaluaminen ihanassa metsässä, jossa tuoksuu miljoonat eri asiat? :)
