Kambäk!!

Täällä ollaan taas. Joku voisi kuvitella, että olen viimeiset pari viikkoa maannut kotona ja rypenyt itsesäälissä (kuten viime postaukseni antoi ymmärtää), mutta olette hyvinkin väärässä siellä näyttöjenne takana!!
Viime viikkoni oli nähkääs hyvinkin koulu-pitoinen. Autokoulu-pitoinen.
Ensin oli kirjallinen koe, josta allekirjoittanut pääsi ensimmäisellä yrittämällä läpi *tuuletusta* !!
Sitten muutamat ajotunnit. Ja liukasrata. Autolla ajaminen on kivaa, mutta ihan hirmuisen stressaavaa ja pelottavaa samaan aikaan. Maantiellä ajaessani pelkäsin hulluna vastaan ajavia rekkoja, ja vauhtikin tuntui kovalta (totuus: 80 km/tunnissa :)). Kaiken lisäksi yksissä liikennevaloissa erehdyin jarrun sijasta painamaan kaasua. Onneksi oli opettajalla hyvät refleksit ja ehti painamaan omaa jarruaan, olisimme muuten olleet edellä ajavan takapuskurissa. 
Joten, viime viikko oli täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä iltaisin tarvinnut pahemmin unta odotella!!
Odotan ajokortin saamista ihan kamalasti! Jotenkin on aina tottunut siihen, että on riippuvainen jonkun muun kyydistä tai bussien aikatauluista. Uskomatonta, että kohta voin itse mennä minne haluan silloin kun haluan! Jes! (Joku siellä nyt varmaan naureskelee näille jutuille, koska en siis todellakaan ole 18-vuotias, kohta kortin saava teini, mutta tää on vaan mulle tosi iso juttu!!)


Mitä kuuluu sitten henkiselle hyvinvoinnille? ;)
Ehkä en edelleenkään ole täysissä voimissani, mutta viime viikolla oli positiivinen vaikutus pään sisäisiin juttuihin. Kun oli pakko herätä aamulla ja pakko keskittyä muihin juttuihin kuin huonoon fiilikseen, sitä piristyi. Väkisinkin. Ihanaa, että mulla on mies joka potkii sen verran persuksille, että saan jotain aikaiseksi vaikka ei huvittaisikaan!


Eilen satuin katsomaan TV Viideltä ilmeisesti brittiläistä dokkaria: "Kun Holly katosi".
Dokumentti käsitteli 2000-luvun alkupuolella sattunutta tapausta, jossa n. 10-vuotias tyttö oli kaverinsa kanssa kadonnut ja löytyivät kuolleina parin viikon päästä lähiseudulta. Dokkarissa haastateltiin Hollyn vanhempia ja perheystäviä ja käytiin läpi tuota kahta viikkoa, kun tyttöjä etsittiin ja toki sen jälkeistä aikaa.

Tuli aika kamala fiilis, kun olin katsonut ohjelman. Dokumentti oli mielestäni hyvin tehty, siinä ei oltu liiemmin dramatisoitu mitään. Vanhempien haastattelut olivat yksinkertaisesti karua faktaa. Oikeita tunteita.
Kamala fiilis tuli tietysti siitä, että maailma on välillä niin paska paikka olla ja elää, että joku katsoo oikeudekseen tehdä toiselle pahaa, ja vielä lapselle.
Toisekseen hävetti. Hävetti, että minä edes viitsin nitistä että on huono olla. Totta kai kaikki on suhteellista. Minullakin on oikeus kökköön fiilikseen ilman syytä, mutta eilisen dokkarin jälkeen alkoi tuntua siltä, että itsellä on asiat oikeasti hyvin. Niin kuin onkin.
Mietiskelin illalla elämän ja maailman epäoikeudenmukaisuutta.
Rakkauteen kuuluu aina menettämisenpelkoa, mutta itsellä se menee välillä suhteettomiin mittakaavoihin (syytän taas lapsuudenaikaisia traumoja:)).


Omat lapset ovat tietysti ne, jotka merkkaavat eniten. Joiden menettäminen tappaisi itsessäni jotakin, ihan varmasti. Minulta ei ole koskaan kuollut ketään todella läheistä ihmistä (muilla tavoin olen kyllä menettänyt ihmisiä), joten ehkä siksikin mietin koska on "vuoroni". *huokaus*
Tiedän, että ei nämäkään ajatukset taas ihan perussettiä ole, vai ovatko?

Kuinka paljon te mietitte/pelkäätte menettämistä?

Toisaalta, kun tiedän että menetettävää on, yritän entistä enemmän arvostaa niitä asioita jotka on hyvin. 

"There is Life in every breath" -Algren in Last Samurai


(Katsoin eilen myös Viimeisen Samurain. :) Oli parempi kuin muistin. Tuli ehkä tirautettua vähän kyyneliäkin! :))

Päivitys.

Blogistanialaiset ystäväni.
Tuossa jokin aika sitten yhtenä aamuna heräsin. (Todella yllättävää muuten...)
Avasin silmät ja tajusin samantien, että en oikeastaan halua herätä. Käänsin kylkeä, mutta en saanut unta. Ryömin ylös sängystä katsomaan kelloa. 12.45.
Ihme, etten saanut unta...

Fiilis on joka kerta sama. Vähän kuin vanha, tuttu ystävä tulisi vierailulle. Tuttu ja turvallinen. Tiedän, mitä tuleman pitää. En koskaan osaa ennustaa, kuinka pitkään vierailu kestää sillä kertaa.
Ahdistaa. Päivät kulkevat ohitse vailla merkitystä. Tekisi mieli itkeä, muttei pysty. Paniikkikohtauksia. Aamulla (tai päivällä) en halua herätä. Koko päivän odotan vain, että tulee ilta ja pääsen nukkumaan taas.


Yleensä tämä alkaa huhti-toukokuussa, kun aurinko alkaa paistaa ja kevät tekee kovin tuloaan. Silloin haluan vain maata pimeässä. Valo ahdistaa.
Tiedän kyllä syyn siihen, että tänä vuonna ollaan näinkin ajoissa näissä tunnelmissa. Tämä oli odotettavissa.

Joten. Nyt ei muuta, kuin odotellaan. Annetaan päivien ja viikkojen kulua. Yleensä nämä fiilikset kestävät kerrallaan kahdesta viikosta pariin kuukauteen.
En ole enää vuosiin jaksanut huolestua. Tiedän tämän olevan ohimenevää. Juuri silloin, kun alkaa tuntua ettei enää kestä, niin alkaa helpottamaan.

Ei muuta, kuin odottelemaan että elämään palaavat muutkin värit kuin harmaan eri sävyt.

V niinkuin Väsymys, L niinkuin Laiskuus.

Kamala väsymys. Koko ajan. Ehkä joulu sittenkin verotti omansa, vaikka luulin olleeni aika stressitön.
Illalla odotan suorastaan, että pääsen nukkumaan. Yritän joka ilta lukea joululahjaksi saamaani Riikka Pulkkisen Totta-kirjaa, mutta en pääse kovinkaan pitkälle, kun jo simahdan. Ärsyttää oikein.

Pojilla on viimeinen joululomaviikko menossa, mutta tänään olin laiska. En jaksanut lähteä ulkoilemaan (jos koiran lenkkeilytystä ei lasketa), enkä tehdä oikein mitään. Olin vain koko päivän kateellinen koirallemme, joka käpertyi sohvan nurkkaan tyynyn kanssa nukkumaan...säälittävää. Ei siis koiran nukkuminen vaan minun kadehtimiseni...

 Yritin häiritä sen unia kuvaamisella. Ei paljoa auttanut. Käänsi mokoma kylkeään ja jatkoi unia...

 Kuvasin myös patiollamme olevaa lyhtyä. En jaksanut pakata lapsia mukaan kuvausretkelle. Harkitsin sitä kyllä, mutta ei. Tänään ei pystynyt.

Illalla tein sentään ruokaa. Sekin oli aika nopeaa ja helppoa tänään. Valkosipulikanaa ja nuudeleita. Pari parsakaalin nuppua sekaan.

Huomenna. Aion ryhdistäytyä ja toivon, että sääherra tulee sen verran vastaan, että pakkanenkin voisi laskea muutaman asteen? Pliis?

Nöyrimmin teidän, Nti Korento.

Uuden vuoden vastaanotto

Iltaa. Eilen tuli vietettyä uuden vuoden vaihtumista aikuisseurassa ystävien/tuttavien kanssa. Ilta sujui ihanasti  hyvien syömisten ja juomistenkin merkeissä.

Alkudrinksu.

Loppu!!

Ruokaa!!

Illan parasta musiikkia!!

Pohjat.

Täällä päässä on nyt aivotoiminta sen verran kohmeessa, että syvemmät mietinnät on parempi jättää myöhempiin ajankohtiin...ei sitä näemmä illanvietoistakaan selviä, niin kuin ennen...*huokaus*

Pitemmittä puheitta, Hyvää yötä. :)