Täällä ollaan taas. Joku voisi kuvitella, että olen viimeiset pari viikkoa maannut kotona ja rypenyt itsesäälissä (kuten viime postaukseni antoi ymmärtää), mutta olette hyvinkin väärässä siellä näyttöjenne takana!!
Viime viikkoni oli nähkääs hyvinkin koulu-pitoinen. Autokoulu-pitoinen.
Ensin oli kirjallinen koe, josta allekirjoittanut pääsi ensimmäisellä yrittämällä läpi *tuuletusta* !!
Sitten muutamat ajotunnit. Ja liukasrata. Autolla ajaminen on kivaa, mutta ihan hirmuisen stressaavaa ja pelottavaa samaan aikaan. Maantiellä ajaessani pelkäsin hulluna vastaan ajavia rekkoja, ja vauhtikin tuntui kovalta (totuus: 80 km/tunnissa :)). Kaiken lisäksi yksissä liikennevaloissa erehdyin jarrun sijasta painamaan kaasua. Onneksi oli opettajalla hyvät refleksit ja ehti painamaan omaa jarruaan, olisimme muuten olleet edellä ajavan takapuskurissa.
Joten, viime viikko oli täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä iltaisin tarvinnut pahemmin unta odotella!!
Odotan ajokortin saamista ihan kamalasti! Jotenkin on aina tottunut siihen, että on riippuvainen jonkun muun kyydistä tai bussien aikatauluista. Uskomatonta, että kohta voin itse mennä minne haluan silloin kun haluan! Jes! (Joku siellä nyt varmaan naureskelee näille jutuille, koska en siis todellakaan ole 18-vuotias, kohta kortin saava teini, mutta tää on vaan mulle tosi iso juttu!!)
Mitä kuuluu sitten henkiselle hyvinvoinnille? ;)
Ehkä en edelleenkään ole täysissä voimissani, mutta viime viikolla oli positiivinen vaikutus pään sisäisiin juttuihin. Kun oli pakko herätä aamulla ja pakko keskittyä muihin juttuihin kuin huonoon fiilikseen, sitä piristyi. Väkisinkin. Ihanaa, että mulla on mies joka potkii sen verran persuksille, että saan jotain aikaiseksi vaikka ei huvittaisikaan!
Eilen satuin katsomaan TV Viideltä ilmeisesti brittiläistä dokkaria: "Kun Holly katosi".
Dokumentti käsitteli 2000-luvun alkupuolella sattunutta tapausta, jossa n. 10-vuotias tyttö oli kaverinsa kanssa kadonnut ja löytyivät kuolleina parin viikon päästä lähiseudulta. Dokkarissa haastateltiin Hollyn vanhempia ja perheystäviä ja käytiin läpi tuota kahta viikkoa, kun tyttöjä etsittiin ja toki sen jälkeistä aikaa.
Tuli aika kamala fiilis, kun olin katsonut ohjelman. Dokumentti oli mielestäni hyvin tehty, siinä ei oltu liiemmin dramatisoitu mitään. Vanhempien haastattelut olivat yksinkertaisesti karua faktaa. Oikeita tunteita.
Kamala fiilis tuli tietysti siitä, että maailma on välillä niin paska paikka olla ja elää, että joku katsoo oikeudekseen tehdä toiselle pahaa, ja vielä lapselle.
Toisekseen hävetti. Hävetti, että minä edes viitsin nitistä että on huono olla. Totta kai kaikki on suhteellista. Minullakin on oikeus kökköön fiilikseen ilman syytä, mutta eilisen dokkarin jälkeen alkoi tuntua siltä, että itsellä on asiat oikeasti hyvin. Niin kuin onkin.
Mietiskelin illalla elämän ja maailman epäoikeudenmukaisuutta.
Rakkauteen kuuluu aina menettämisenpelkoa, mutta itsellä se menee välillä suhteettomiin mittakaavoihin (syytän taas lapsuudenaikaisia traumoja:)).
Omat lapset ovat tietysti ne, jotka merkkaavat eniten. Joiden menettäminen tappaisi itsessäni jotakin, ihan varmasti. Minulta ei ole koskaan kuollut ketään todella läheistä ihmistä (muilla tavoin olen kyllä menettänyt ihmisiä), joten ehkä siksikin mietin koska on "vuoroni". *huokaus*
Tiedän, että ei nämäkään ajatukset taas ihan perussettiä ole, vai ovatko?
Kuinka paljon te mietitte/pelkäätte menettämistä?
Toisaalta, kun tiedän että menetettävää on, yritän entistä enemmän arvostaa niitä asioita jotka on hyvin.
"There is Life in every breath" -Algren in Last Samurai
(Katsoin eilen myös Viimeisen Samurain. :) Oli parempi kuin muistin. Tuli ehkä tirautettua vähän kyyneliäkin! :))
Helou Nti Korento, joka liihoittelet autoilun hurmassa :D Komppaan tota autoilu on kivaa- ajatusta. itsellä tulee välillä sellasia pelkotilanteita tuolla liikenteessä, että joku ajaa päälle. Köröttelee kaikessa rauhassa ja keskittyy kestämään tiellä ja sitten vastaan tulee täysperävaunullinenrekka ja mietin että ´no ni..se olis sitte siinä..´täälläpäin varsinkin kun on noita venäläisiä rekkoja ja ikinä ei voi tietää missä kunnossa ne tuolla tien päällä luikastelee. Kerran on rekka perävaunu poikittain tullu vastaan, että ehkä ihan aiheellinenkin pelko..ei pelkkää haihattelua ;)
VastaaPoistaJa sitten tuo toinen aihe. Eli itsekkin olen paljon miettinyt sitä kuinka aiheellista minun on valittaa olostani kun monilla muilla menee paljon huonomminkin..ja tuskin monet näistä kärsivistä valittavat. Ajattelenkin usein, että olen ihan hirveän itsekäs kun kehtaan marista jostain masennuksesta. Mutta taas toisaalta kun sitä pystyy loppujen lopuksi niin vähän vaikuttamaan koko maailman kärsimyksiin tai eläytymään toisten menetyksiin. Ehkä on parempi miettiä se niin, että jos itse tulee paremmaksi/ ehjemmäksi tms. ihmiseksi sillä että joskus elämässään angstailee kaikki kertyneet kuonat ulos, niin sillä on varmasti joku merkitys. Pystyy olemaan enemmän läsnä niille läheisille. Eksyinköhän jo aiheesta...
Ja et ole yksin tuon menettämisen pelon kanssa. Minulla on välillä sellasia tuntemuksia, että ihan varmasti on käynyt jotain ja kohta poliisit tuo suruviestiä. Saatanpa itkeä tirauttaa siinä miettiessäni, vaikka siis oikeasti ei olis mitään hätää. Viimeks tänään sain sydänhalvauksen kun pojat ei vastannu pitkään aikaan mitään kun pihalla huhuilin. MEnin oikeesti jo tien laitaan kattomaan minkälaisia renkaanjälkiä siellä on, että poliisit saa selville minkälainen kulkuneuvo pojat on kaapannu. siis oikeesti..huh huh :) JA pojat oli auton vieressä leikkimässä,,´ei viittitty vastata´ :)
Muistankin, että kirjoitit joskus siitä, että olet opetellut elämään omaa elämääsi suhteen sisällä. Ehkä tuo menettämisen pelko on just jäänne jostain lapsuudesta. Jos sinut on jätetty (jos ei ihan kirjaimellisesti niin jollakin tasolla) yksin niin helposti sitä takertuu ihmisiin ympärillä kiinni. Itsellänikin on paljon tuota samaa ´oiretta´ ja minut on monesti lapsena ´hylätty´. Ja välillä ne menettämisen pelko- tunteet kasvaa ihan hulluihin mittakaavoihin.
Miten sitä ei aiemmin oo tajunnut miten hankalaa eläminen on :D jos vetäsis vaan laput silmille ja antas mennä täysiä eteenpäin...
* Halaus* !!
Kiitos Pampula!! Vaikka aiheet on tämänkaltaisia (ei välttämättä kovin normaaleja tai positiivisia), niin ihanaa huomata, ettei ole yksin hulluutensa kanssa :D Oikeasti.
VastaaPoistaNimenomaan maantiellä ajellessani ajattelin, että jos vaan ajaudun vastaantulijoiden kaistalle vahingossa...ihan kreisiä oikeasti. Ja kaikennäköisiä muitakin "neurooseja" ja ajtuksia on vuosien saatossa esiintynyt. Joskus pelkäsin mm. tukehtuvani kun syön. Että näillä mennään. En voi muuta kuin nauraa näille omille jutuilleni, koska ne kuulostaakin niin älyttömiltä. :D
Ja menettämisenpelko juontaa tosiaan ehkä sieltä lapsuuden hylkäämisistä...olisi kiva vain oppia hallitsemaan sitä jotenkin, kun tuo mielikuvitus tekee täälläkin päässä tehtävänsä aina silloin tällöin...Mites ois, eikös Venäjällä tehdä vielä noita lobotomioita? ;D
Dahlia: Nonnii! Mä alan yhä enemmän olla sitä mieltä, että virtuaalimaailman kallonkutistajat ne vasta hyviä on! ;) Siis varmastikin on kysymys hallinnan menetyksen pelosta! Olen muutenkin ihmisenä sellainen, että ahdistun, jos asiat eivät mene suunnitelmieni mukaan (niin kuin usein käy:)). Olen kyllä yrittänyt työstää noita juttuja ja fiiliksiä, mutta muutoin vaikeina aikoina ahdistukset ja "neuroosit" puskevat väkisin läpi.
VastaaPoistaHuostaanotettuna lapsena pyrin vuosia hallitsemaan elämää niin kuin parhaiten pystyin. Ennen huostaanottoani (4,5-vuotiaasta alaspäin) pidin huolta kahdesta nuoremmasta veljestäni, joten ihmekös tuo, jos on hallinnantarpeet jääneet vähän päälle...
Hmm. Kuten sanottu, tämä "jakso" on taas varmasti ohimenevä, ja pelotkin tuntuvat paremmalla fiiliksellä siedettävimmiltä.
Lämmin kiitos "terapoinnista", haleista ja hyvästä mielestä, jota kommenttisi poiki!! :)
Hip heijaa täältäkin! Mä en menettämistä edes ajattele, oon joku "kieltäjä" joidenkin asioiden suhteen. Tai oikeastaan "kohtalo" ihminen. Mä uskon että asiat tapahtuu kun niiden pitää. Enkä murehdi.
VastaaPoistaMut toi toinen juttu kolahti. Huomasin nimittäin saman kun valitin tässä yks päivä. Sit mun mies tuli kotiin ja kertoi mitä sen työkaverille oli tapahtunut (sairastui) ja miten se vaikuttaa niiden perheeseen. Että unohtui sit se oma valitus...
JOnna: Mäkin uskon kyllä kohtaloon ja siihen, että asiat tapahtuu, kun niiden pitää...murehdin silti, enkä osaa ottaa rauhassa!
VastaaPoistaTavallaan hyväkin muuten, että välillä herää siihen, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin! Jos sitä oppisi valittamaan pikkuasioista vähän vähemmän...