Kambäk!!

Täällä ollaan taas. Joku voisi kuvitella, että olen viimeiset pari viikkoa maannut kotona ja rypenyt itsesäälissä (kuten viime postaukseni antoi ymmärtää), mutta olette hyvinkin väärässä siellä näyttöjenne takana!!
Viime viikkoni oli nähkääs hyvinkin koulu-pitoinen. Autokoulu-pitoinen.
Ensin oli kirjallinen koe, josta allekirjoittanut pääsi ensimmäisellä yrittämällä läpi *tuuletusta* !!
Sitten muutamat ajotunnit. Ja liukasrata. Autolla ajaminen on kivaa, mutta ihan hirmuisen stressaavaa ja pelottavaa samaan aikaan. Maantiellä ajaessani pelkäsin hulluna vastaan ajavia rekkoja, ja vauhtikin tuntui kovalta (totuus: 80 km/tunnissa :)). Kaiken lisäksi yksissä liikennevaloissa erehdyin jarrun sijasta painamaan kaasua. Onneksi oli opettajalla hyvät refleksit ja ehti painamaan omaa jarruaan, olisimme muuten olleet edellä ajavan takapuskurissa. 
Joten, viime viikko oli täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä iltaisin tarvinnut pahemmin unta odotella!!
Odotan ajokortin saamista ihan kamalasti! Jotenkin on aina tottunut siihen, että on riippuvainen jonkun muun kyydistä tai bussien aikatauluista. Uskomatonta, että kohta voin itse mennä minne haluan silloin kun haluan! Jes! (Joku siellä nyt varmaan naureskelee näille jutuille, koska en siis todellakaan ole 18-vuotias, kohta kortin saava teini, mutta tää on vaan mulle tosi iso juttu!!)


Mitä kuuluu sitten henkiselle hyvinvoinnille? ;)
Ehkä en edelleenkään ole täysissä voimissani, mutta viime viikolla oli positiivinen vaikutus pään sisäisiin juttuihin. Kun oli pakko herätä aamulla ja pakko keskittyä muihin juttuihin kuin huonoon fiilikseen, sitä piristyi. Väkisinkin. Ihanaa, että mulla on mies joka potkii sen verran persuksille, että saan jotain aikaiseksi vaikka ei huvittaisikaan!


Eilen satuin katsomaan TV Viideltä ilmeisesti brittiläistä dokkaria: "Kun Holly katosi".
Dokumentti käsitteli 2000-luvun alkupuolella sattunutta tapausta, jossa n. 10-vuotias tyttö oli kaverinsa kanssa kadonnut ja löytyivät kuolleina parin viikon päästä lähiseudulta. Dokkarissa haastateltiin Hollyn vanhempia ja perheystäviä ja käytiin läpi tuota kahta viikkoa, kun tyttöjä etsittiin ja toki sen jälkeistä aikaa.

Tuli aika kamala fiilis, kun olin katsonut ohjelman. Dokumentti oli mielestäni hyvin tehty, siinä ei oltu liiemmin dramatisoitu mitään. Vanhempien haastattelut olivat yksinkertaisesti karua faktaa. Oikeita tunteita.
Kamala fiilis tuli tietysti siitä, että maailma on välillä niin paska paikka olla ja elää, että joku katsoo oikeudekseen tehdä toiselle pahaa, ja vielä lapselle.
Toisekseen hävetti. Hävetti, että minä edes viitsin nitistä että on huono olla. Totta kai kaikki on suhteellista. Minullakin on oikeus kökköön fiilikseen ilman syytä, mutta eilisen dokkarin jälkeen alkoi tuntua siltä, että itsellä on asiat oikeasti hyvin. Niin kuin onkin.
Mietiskelin illalla elämän ja maailman epäoikeudenmukaisuutta.
Rakkauteen kuuluu aina menettämisenpelkoa, mutta itsellä se menee välillä suhteettomiin mittakaavoihin (syytän taas lapsuudenaikaisia traumoja:)).


Omat lapset ovat tietysti ne, jotka merkkaavat eniten. Joiden menettäminen tappaisi itsessäni jotakin, ihan varmasti. Minulta ei ole koskaan kuollut ketään todella läheistä ihmistä (muilla tavoin olen kyllä menettänyt ihmisiä), joten ehkä siksikin mietin koska on "vuoroni". *huokaus*
Tiedän, että ei nämäkään ajatukset taas ihan perussettiä ole, vai ovatko?

Kuinka paljon te mietitte/pelkäätte menettämistä?

Toisaalta, kun tiedän että menetettävää on, yritän entistä enemmän arvostaa niitä asioita jotka on hyvin. 

"There is Life in every breath" -Algren in Last Samurai


(Katsoin eilen myös Viimeisen Samurain. :) Oli parempi kuin muistin. Tuli ehkä tirautettua vähän kyyneliäkin! :))

Vuoden viimeinen päivä.

 En tiedä, miten tämäkin vuosi on mennyt näin nopeasti. Mihin olen aikani käyttänyt.
Tuntuu, ettei sitä oikein ole mitään tehnyt. 

Toisaalta, tämän vuoden aikana olen tajunnut (tai ainakin kuvitellut tajuavani) paljon asioita omasta itsestäni, läheisistä ihmisistä sekä omasta elämästäni ylipäätään. Uskon kasvaneeni, kehittyneeni ihmisenä.

Tämä vuosi on ollut aika raaka vuosi. Olen löytänyt ihmisiä ja menettänyt ihmisiä.
On ollut pakko tarkastella itseään ja arvojaan todella rehellisesti ja myöntää, ettei ole aina todellakaan se ihminen, joka haluaisi olla.


Olen nähnyt ihmissuhteitani uudessa (ei aina välttämättä paremmassa) valossa. 

Olen oppinut kuuntelemaan. Itseäni. Ehkä rakastamaankin hiukan.

En olisi uskonut vielä tämän vuoden alussa sanovani, että olen kiitollinen.  Mutta olen. Kiitollinen, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen edelleen täällä. Että pohjalta on päässyt ylöspäin. Että menetysten tilalle on tullut uusia asioita ja ihmisiä. Että arvostan niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat seisoneet vieressä tänä vuonna. Niitä, jotka eivät ole arvostelleet ja lytänneet. Jotka ovat rakastaneet minua juuri tällaisena. 

(Älkää hämmentykö muuten näistä kuvista...esimerkiksi pähkinät eivät liity mitenkään tämän vuoden henkiseen kehitykseeni. Kunhan olen napsinut kuvia uudella kameralla :) )

Lopuksi laitan vielä tekstin, joka tuli vastaani odottamattomalta taholta. Sen myötä Ihanaa Vuotta 2011!! Tehkää unelmistanne totta!


 

"Rohkaisu

Pidä itsesi puolta,

miten monesti

kompastunetkin

Ota todesta itsesi,

miten kauan lienetkin

itsesi kieltänyt. 

Pysy itsellesi uskollisena,

miten monesti vielä

itsesi pettänetkin.

Kulje itsesi kanssa,

tuhat kertaa vaikka

itsesi eksyttänetkin.

Nyökkää itsellesi,

vaikka koko maailma

puistaisi sinulle päätään.

Usko itseesi

ja sinulla on uskonto,

joka auttaa sinut eteenpäin.

Hans Kruppa

(Suom. Helinä Siikala) "

 

Iskä.

Isänpäivä. Oma faija viettää sitä varmaan pitkäaikaisen kumppaninsa Suomiviinan kanssa. En ole jutellut faijan kanssa henkilökohtaisesti moniin vuosiin, enkä aio jutellakaan. 
Olen kasvanut tähän ikään asti ilman isää tai edes ilman minkäänlaista korviketta isästä, joten eiköhän tuo onnistune jatkossakin..

Pikkutyttönä kadehdin luokkatovereitani, joiden isät tulivat joulu- ja kevätjuhliin. Olisin halunnut olla isin oma prinsessa.
Tänä päivänä olen tyytyväinen siitä, että pojillani on isä. Ihan oikea isä, joka välittää ja yrittää tänä päivänä parhaansa heidän vuokseen.
Poikamme ovat onnekkaita. Heidän isänsä on onnistunut siinä, missä omansa ja minun epäonnistuivat. Minä olen onnekas, koska pojilla on sellaiset eväät elämäänsä, joita minulla ei ollut.

 Joten. Tämän enempää (taas) paasaamatta ja tilittämättä, ihanaa isänpäivää.
Ei ehkä minun lempipäiväni vuodesta, mutta pojille ja isälleen se sallittakoon!! :)


 

Elämä heittelee.

Onpas ollut hurja viikko. Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, taas. Välillä tuntuu, että asioita vain tapahtuu ja sitä ikään kuin itse katselee vierestä ja on voimaton vaikuttamaan mitenkään omaan elämäänsä. Eihän se tietysti ihan niinkään ole. Jokaiselle on ne omat "kortit" jaettu, kuinka niillä sitten "pelaa" on eri juttu.

Jouduin olosuhteiden pakosta jättämään koulun (tai sen suppilovaiheen) kesken. En mielestäni ole mikään luovuttaja-tyyppi. Silloin tällöin tulee kyllä luovutusfiiliksiä yhden sun toisen jutun kanssa, mutta aika harvoin todella luovutan. Sen näkee jo vaikka parisuhteestani. Tosin silloin tällöin ajattelen, että ehkä olisi ollut parempi luovuttaa jo sen suhteen... :)

Nyt kuitenkin olosuhteet tässä tilanteessa ovat niin suuri ongelma, etten loppujenlopuksi nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää. Fiiliksiä ovat hirmuinen pettymys (itseenikin), suru mutta myös kiukku ja taistelutahto (onko niinkään fiilis?). Seuraavaksi alan järjestellä asioita siihen malliin, että voin  huoletta mennä duuniin ja jossain vaiheessa uudestaan opiskelemaan (onneksi noita sos. alan koulutuksia järjestetään eri paikoissa ja paljon). Toisin sanoen aion ajaa ajokorttini loppuun ja hankkia oman pikku kipon, jolla liikkua paikasta A paikkaan B. 
Olinpas joskus nuorena niiiiiiiiin tyhmä, että jätin autokoulun kesken (silloinkin olosuhteiden pakolla oli osuutensa asiaan), ja nyt harmittaa. Hyvä puoli tässä on se, että saan vielä hyväksiluettua silloisia opintoja, ettei ihan kaikkea tarvitse aloittaa alusta.

Nyt siis otan käyttöön suunnitelman B ja menen päivä kerrallaan. Elämä harvoin menee suunnitelmien mukaan (ainakaan omani), joten ei voi muuta kuin mukautua uusiin tilanteisiin.

 Tänään olen siis pitänyt hiukan vapaata (lapset hoidossa), ja käytiin Koiruuden kanssa fiilistelemässä ihanaa syysaamua läheisessä metsikössä ja Koiruuskin sai juoksennella vapaana mielin määrin. Sen kanssa on ihanaa kuljeskella pitkin metsikköä. On palkitsevaa, kun toinen on niin onnellinen! Sitä tulee itsellekin hyvä fiilis, väkisinkin. :) 

Vai mitä olette mieltä? Eihän voi olla mitään ihanampaa, kuin keppien kaluaminen ihanassa metsässä, jossa tuoksuu miljoonat eri asiat? :)

                                 Ihanaa viikonloppua kaikille!!

Väsynyttä tekstiä.

Päivät menevät eteenpäin nopeammin kuin olisi suotavaa. Tuntuu, ettei ole oikein aikaa mihinkään, mitä oikeasti haluaisi tehdä...kuten blogin kirjoittamiseen tai kuvaamiseen. Viikonloppukin hujahti ohitse yhdessä silmänräpäyksessä, oli kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin puuhaa koko ajan.
Tavallaan olen sosiaalinen otus ja nautin koulusta ja uusista ihmisistä, mutta mun sosiaalisuudella on rajansa. Kun mitta tulee täyteen, en kestä edes omaa äijää, tai varsinkaan. :)
Kun on saanut hiukan olla ihan vaan oman itsensä kanssa ja tehdä jotakin aivan omaa, sitä jaksaa taas antaa jotakin itsestään muillekin.
Näin perheellisenä sitä omaa aikaa on vaan yleensä sietämättömän vähän. Se pitää suorastaan repiä väkisin jostakin. Mutta vuosien saatossa (ihan kuin olisin jotenkin tosi vanha!! :) ) olen ymmärtänyt, kuinka elintärkeää on pitää huolta omasta ajasta.

Naapurin kissa spotattu!!

Oli miten oli, olen kuitenkin tykännyt tästä uudesta elämänvaiheesta. Niin paljon kuin nautinkin äitiydestä, on silti välillä kiva olla muissakin rooleissa. 
Hassu fiilis, kun ei yhtään tiedä mitä tapahtuu tulevaisuudessa (pääsenkö jatkoon) ja millaiset haasteet odottaa.

Joskus elämä on niin pienistä asioista kiinni. Ihmisten elämäntarinoita tässä viime aikoina kuunnelleena voin sanoa, että olen päässyt loppujenlopuksi aika vähällä tässä elämässä. Monikin asia voisi olla paljonkin huonommin.
Ihmiset selviävät uskomattomista asioista uskomattoman selväjärkisinä. Ei voi muuta kuin ihmetellä. Itse en voi näilläkään kokemuksilla sanoa olevani kovinkaan normaali...:D
Vaikea tietysti tietää, mitä nurkan takana odottaa. Ja parempi ettei tiedäkään.

Lokakuu!!

Tänään oli ihan käsittämättömän ihana aamu. Istuin pihalla silmät kiinni ja haistelin syksyä. Kylmää ja lämmintä samaan aikaan. Kirpeää ja kosteaa. 
Kun olin koiran kanssa lenkillä, sillä meinasi mennä hermot mun kanssa kun pysähtelin jatkuvasti ihailemaan maisemia. Syksyn värit ovat ihan parasta!! Ja se valo...syksyn valo. Kun se siivilöityy keltaisten ja punaisten lehtien lävitse. Syksy on kaikkien aistien ilotulitusta!

Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutta nykyään tuntuu siltä, että aika ja elämä ylipäätään juoksevat liian nopeasti eteenpäin. Liian vähän on aikaa pysähtyä. 
Joitakin ihmisiä pysähtyminen pelottaa. On helpompaa vain juosta koko elämä läpi miettimättä mitään ja saavuttaa mahdollisimman paljon. Ihan sama mitä, kunhan loppujenlopuksi on joku lista saavutuksista, joilla voi määrittää itsensä ihmisenä.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että pysähtyminen kannattaa. Liian paljon ihania asioita jää huomaamatta, jos ei pysähdy välillä. Joka päivä.

Voi kun näitä ihania syksyn päiviä voisi imaista johonkin varastoon ja avata vaikka marras-joulukuussa, kun on pimeää ja usein lumetontakin!!

Täytyy sanoa, että on etuoikeus asua näin lähellä merta. Eli noin kilometrin päässä. Se riittää. Aamuisin meri tuoksuu meille asti. Meri on aina ollut tärkeä minulle. Rakastan sitä suolaista tuoksua ja tuulta..voi kun joskus vielä pääsisi purjehtimaan. Jos joskus rikastun, hankin oikean purjeveneen ja lähden merille! :)

Seuraavaksi biisi, joka on viime aikoina pureutunut sieluni syvimpiin syövereihin ja saanut itkemään enemmän kuin kerran!
Kuunnelkaa ja rakastukaa tähän, ihmiset! Mikä on kauneutta, jos ei tämä?

Rakkautta.

Hyvää torstaita ihmiset.
Tämä päivä tuntuu hiukan itseasiassa perjantailta (ts. viikonlopun alulta), ja ihan siitä syystä että Miehellä on huominen ja viikonloppukin vapaana! Jee!! Kivaa nähdä välillä muutoinkin kuin iltaisin parin tunnin ajan.
Aion olla rohkea ja sanoa sellaista mitä en yleensä sano siinä pelossa, että sen seurauksena alkaa paskaa tulla niskaan. Meillä menee hyvin.
Kas noin. Ei muuta kuin odottelemaan, että mitä tapahtuu seuraavaksi.. STOP tykkänään!!!!! Ei negatiivista energiaa nyt tähän!! Kiitos. 

Meillä menee hyvin tarkoittaa myös sitä, että minulla menee hyvin pääkopan sisällä. Pitkästä aikaa jaksan uskoa tulevaisuuteen ja ajatella oikeasti, että kaikki järjestyy. Pitkästä aikaa on sellainen fiilis, että olen saanut kuitenkin elämältä paljon hyviä asioita. Välillä koen niin onnellisia hetkiä, että se hirvittää. Viimeksi kun tunsin olevani näin onnellinen, tapahtui kauheita.

Minulla ei ehkä ole olleet ne parhaat lähtökohdat elämään, en ehkä ole elänyt elämääni samalla kaavalla kuin monet ihmisistä (kuten hankkinut koulutusta, vakituista duunipaikkaa, rivitalon pätkää ja Volvoa ennen lapsia), Mieskään ei ole aina ollut se unelmien prinssi kaksisuuntaisensa takia, mutta silti. Tällä hetkellä koen saaneeni elämältä juuri niitä asioita, joita olen toivonut ja enemmänkin. Minua on rakastettu. Juuri tällaisena hankalana, rikkinäisenä ja hurjalla tempperamentilla varustettuna ihmisenä. Se on loppupeleissä ainoa asia joka elämässä merkitsee jotakin, kun kaikki turha riisutaan pois. 

Rakkaus voi siirtää vuoria ja tehdä mahdottomasta mahdollista.

 

Jep. Eiköhän tässä ollut paatoksellista tekstiä ihan riittämiin taas...pahoitteluni! :P 

Ylläoleva kuva on muuten (asiasta kukkakeppiin) yksi lempikuvistani viime kesältä. <3

Minulta ei näköjään tule tänään mitään järkevää ulosantia, lopetan siis. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin Rakastakaa. Ihan sama ketä, mitä, missä ja milloin. Kuitti.

Pitkä viikko...

...joka on onneksi loppumassa. Vettä on satanut taivaan täydeltä melkein koko viikon ja sataa nytkin.
Tähän viikkoon on mahtunut niin paljon toimintaa, etten tännekään ole jaksanut päivitellä...iltaisin olen ollut valehtelematta niin mielettömän väsynyt, että olen kaatunut suoraan sänkyyn. No ehkä sohvan kautta kuitenkin! :)

Ihmissuhteet ovat kummallisia. Olen joskus ollut hyvinkin "kiltti" ja miellyttämishaluinen. Parikymppisenä erinäisten elämänvaiheiden jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei kiltteys ja miellyttäminen (puhutaan siis äärimmilleen vietynä) ole minun juttuni. Tietty kapinointi on kuulunut persoonaani aina, mutta parikymppisenä annoin sen myös näkyä. Aina ei ole helpoin tai mukavin vaihtoehto puhua suoraan. Olen menettänyt vuosien varrella paljon ihmissuhteita sen takia. On myös eroa rehellisyyden ja hienotunteisuuden välillä. Aina ei tarvitse ensimmäisenä olla laukomassa "totuuksia" ihan sellaisenaan,  välillä hiljaa oleminenkin voi olla parasta rehellisyyttä. Vieläkin minulla on ihmissuhteita, joissa palaan helpommin miellyttämislinjalle, kuin avaan suuni. Mukana on varmasti hylkäämisen- ja menettämisenpelkoa; minulla on vain muutamia ihmissuhteita jotka ovat kestäneet pitkään. Vika voi olla minussa hyvinkin. Olenhan tietenkin maailman hankalin tyyppi tai jotain... :)
Kuitenkin. Haluan olla uskolline itselleni ja sille kuka olen. Haluan seistä omien mielipiteideni takana. Vitut niistä, jotka jäävät rannalle ruikuttamaan. Ylitseni on kävelty tässä elämässä niin paljon, että se saa luvan riittää!!!

Tärkein suhteeni on kuitenkin minun itseni kanssa ja se kestää läpi elämän. 

Seitsemän.

Olipas oikein mukava yllätys, kun Ahmu antoi minulle tunnustusta! Päätin, että laitan sen sitten eteenpäin, kun hiukan enemmän olen blogien ihmeelliseen maailmaan tutustunut.. kerron sitten myöhemmin, mihin osoitteeseen tunnustus lähti!
Haasteen mukaisesti tässä seitsemän faktaa minusta:

1. Olen jossain määrin sokeriaddikti. Minusta saattaa tulla suorastaan todella kiukkuinen, jos en saa suklaata silloin kun himo iskee!

2. Rakastan tanssimista (ja myös typeriä tanssielokuvia), mutta en usko olevani kovin hyvä siinä.

3. Olen elänyt ja kasvanut sijaisperheessä.

4. Olen ollut ensimmäisen kerran humalassa täytettyäni 18 vuotta.

5. Uskon karman lakiin.


6. Kengännumeroni on 36-37 ja ostin viimeksi kengät lastenosastolta.


7. Haaveilen ulkomaille muuttamisesta.




Juu. Sitten muihin aiheisiin. Eräiden ystävieni erotilanne on saanut minut pohdiskelemaan parisuhteita, ja jälleen kerran sitä kuinka tärkeää on olla uskollinen itselleen. Olen itsekin vuosien varrella syyllistynyt parisuhteessani siihen, että on jättänyt omia tärkeitä juttujaan tekemättä, vaikka toinen ei sitä ole pyytänyt ja vaatinutkaan. Tämän vuoden aikana olen tajunnut, kuinka tärkeää on pitää omista jutuista kiinni ja seisoa omien arvojensa ja mielipiteidensä takana. Minussa on ollut vahvana lapsesta lähtien miellyttämisenhalu, joka on mennyt joskus niin pitkälle että sitä on melkein kadottanut itsensä matkalla.
Olen ikäänkuin herännyt siihen, että haluan pitää minusta itsestäni kiinni, koska kukaan muukaan sitä ei tee!
Itsensä voi hukata myös ystävyyssuhteissa tai muissa ihmissuhteissa, joten rakastakaa ihmiset itseänne älkääkä muuttuko toisten takia, ainakaan kovin paljoa!!


Rakkautta.

Vihan ja väkivallan perintö

Tuli pohdiskeltua tuossa jokin aika sitten nähtyäni ykköseltä uusnatseista kertovan dokkarin sitä, kuinka viha synnyttää vihaa. Dokumentissa tuo oli mielestäni hyvin selvästi nähtävissä. Ihmiset, jotka syystä tai toisesta olivat yleisesti ottaen oikein vihan kyllästämiä eivät osanneet kohdistaa vihaansa muuhun kuin tässä tapauksessa maahanmuuttajiin tai muihin vähemmistöihin. Vihaiset ihmiset värväävät joukkoihinsa lisää vihaisia ihmisiä ja näin saadaan aikaan  vihan kierre. Ja mikäs onkaan kivempaa, kuin se että viha synnyttää väkivaltaa, joka synnyttää taas lisää vihaa ja näin on pikku oravanpyörämme valmis.

Tänään juttelin erään ystäväntuttavan kanssa samaisesta asiasta, mutta ihan henkilötasolla. Omassakin elämässä ja perhehistoriassa voin nähdä sen, kuinka vaikeaa on saada sukupolvelta toiselle periytynyt vihan ja väkivallan kierre poikki. Siitä asti, kun sain ensimmäisen lapsen olen pyrkinyt parempaan monellakin tasolla kuin omat vanhempani aikoinaan. No siihen ei toki kovin kummoisia toimia vaadita, koska omat vanhemmat tosiaan pistivät ranttaliksi aikoinaan, mutta kuitenkin. Halusin "normaalin" lapsuuden omille lapsilleni ja todella tilaa olla lapsia, mahdollisimman pitkään. Halusin ehjän ja rakastavan perheen, isän ja äidin. Kaiken sen mitä itselläni ei ollut ja vielä enemmän.

Mutta jo nyt, Esikoisen ollessa 6-vuotias ja Pikkuisen 1,5-vuotias olen joutunut hiukan nöyrtymään. Oma elämä äitinä tai parisuhteen toisena osapuolena ei ole likimainkaan ollut sitä mitä kuvittelin. Minä en ole sellainen kun kuvittelin tai halusin olla. Vaikka en edes ole kasvanut vanhempieni kanssa, minusta löytyy paljon samaa. Väkivaltaisuus ja viha ovat minunkin sisälläni, ehkä ovat olleet aina? Tavallaan viha on ollut keino selviytyä asioista, joista voisi muuten olla mahdotonta päästä eteenpäin. Silloin kun olen ollut masentuneimmillani, mutta on ollut pakko päästä sängystä yös lasten takia, viha on ollut ainoa keino saada itseni liikkeelle. 
Silti haluan ajatella, että minusta on parempaan. Että ei voi olla mahdotonta saavuttaa sitä minää ja äitiä ja vaimoa joka haluan olla. Että vihan perintöä ei tarvitse jakaa minun lapsilleni.
Se on raskas taakka kantaa.


Toivottavasti tästä rönsylevästä tekstistä joku saa jotain tolkkua...jos ei, niin hyvä olla yksi tolkuton teksti tässäkin blogissa :)


Loppuun vielä sitaatti yhdestä parhaasta suomalaisesta elokuvasta, jonka tiedän. Tummien perhosten koti. Jos ette ole nähneet, nyt on korkea aika.

"Sinä olet kipeä, mutta sinä paranet kyllä, mutta et voi parantua ennenkuin päästät irti, sillä niin kauan kun sinä itse pidät kiinni menneisyydestäsi, se pitää kyllä kiinni sinusta"





Hyvät yöt.

Päivän pelastus....

...oli postin mukana saapunut yksittäinen plussa-seteli (arvo siis huikeat viisi euroa).Mutta uskokaa tai älkää, tässä konkurssissa se on iso summa. Sillä saa piristettyä muuten ihan tavallista iltaa vaikka pussillisella sipsiä ja levyllisellä geisha-suklaatia, johon ei muuten olisi ollut varaa. Onneksi huomenna tilin saldo on taasen plussalla, niin ei tarvitse ihan sentilleen miettiä...ainakaan ihan heti. :)

Tänään on tullut pohdiskeltua paljon monenlaisia asioita...erään ihmisen kanssa ja avustuksella myös. Yksi suurimpia ilojani on puida ja analysoida syväluotaavasti ystävieni kanssa ihmisiä ja ihmissuhteita. Niissähän analysoitavaa riittää! On yllättävän mielenkiintoista mietiskellä ihan vaikka omaa käyttäytymistään eri tilanteissa tai eri ihmisten kanssa. Yleensä pyrin olemaan oma itseni tilanteessa kuin tilanteessa, mutta on pelottavaa huomata, ettei läheskään aina hallitse itseään tai käyttäytymistään kuten toivoisi. Tai joskus ollenkaan.
Riitatilanteet ovat oiva esimerkki tästä. Kuinka usein olenkaan päättänyt, että pysyn rauhallisena ja päätynyt taas heittelemään tavaroita ja huutamaan täysin sopimattomia!
On täysin käsittämätöntä, ettei aikuinen ihminen vain kerta kaikkiaan näköjään kykene hillitsemään itseään...toisaalta: näen asiassa hiukan lieventäviäkin asianhaaroja. Ihminen, joka tuntee itsensä tavalla tai toisella nurkkaan ajetuksi tai "uhatuksi", vaikkakin henkisesti, voi ajautua epätoivoisiin yrityksiin puolustautua edes jollakin tavalla. Voin myöntää juosseeni joskus mieheni perässä alusvaatteisillani talvipakkasella, kun en kerta kaikkiaan kestänyt sitä, että hän lähti kesken riidan kävelemään. Sillä hetkellä tuntui vahvasti siltä, että toinen ignooraa minut ja tuntemukseni täysin, enkä voinut jättää asiaa sikseen tai edes odottamaan.  
Jälkikäteen se naurattaa -kuvitelkaa nyt viime talven pakkaset ja muija juoksee äijän perässä lumihangessa ilman kenkiä ja alushousut ja toppi päällä...Hullun hommaahan se on! :) Toivottavasti kukaan naapuri ei nähnyt...

Ehkä on silti hyvä että ainakin välittää toisesta. Sitä voisi vain joskus kokeilla asioiden hoitamista jotenkin normaalilla tavalla tai kultaisen keskitien kautta.
En vain koskaan ole ollut sellainen "normaali", jolle riittää se "ihan kiva". Kaikki on vähän niin kuin joko tai. Musta tai valkoinen. Rakkaus tai viha. 
Rankkaa on välillä, mutta eipähän käy elämä tylsäksi! :)


Keep on LOVING!!! <3

Blogin uusi elämä

Niin. Todella pitkästä aikaa palaan takaisin "puikkoihin". Sain eilen niin loistavaa kannustusta blogin kirjoittamisen jatkamiseen, että inspiroiduin itsekin. Täytyy vain todeta taas, että ainoa, joka estää minua toteuttamasta itseäni ja haaveitani olen minä itse. Minä ja ainainen pakkomielteeni verrata itseäni muihin ihmisiin. Ehkä yritän päästä siitä hiukan eroon tai pitää ajatukseni edes jotenkin kurissa. Tiedättehän sen pienen vittumaisen äänen sisällä, joka sanoo jatkuvasti, että sinusta ei ole mihinkään tai jos päätät vaikka alkaa tanssijaksi, ääni vertaa sinua johonkin toiseen ja kuiskii, kuinka paljon huonompi olet, että ei missään nimessä kannata jatkaa? Onko kenelläkään ideoita tai jopa tosielämään perustuvia kokemuksia siitä, miten äänen saisi vaikenemaan lopullisesti?? Oikeilla lääkkeillä kenties? :P

Pikkuisella (siis jo 1,5-vuotias) oli tänään neuvola ja rokotteen aika. Olin hiukan huolissani etukäteen pojan painosta, kun syöminen on viime kuukausina ollut aika minimaalista, mutta hyvältä tuo näytti ihan numeroinakin. Jos jollakulla on muuten jotain tosi hyviä vinkkejä siitä, kuinka saada hyvin itsepäinen puolitoistavuotias syömään edes jotain, niin kaikki otetaan vastaan. Nimimerkillä kokeillut kaikkea. Eri ruoista eri tapoihin syödä...lusikalla syötettynä, lusikalla itse, käsin...on leikitty lentokoneita ja traktoreita ja keksitty mitä kummallisimpia loruja ja leikkejä, jotta saataisiin huijattua poika syömään. Ei. Mikään ei tunnu toimivan. Maitoa kyllä menee, ja ollaan kokeiltu maitolakkoakin. Lopuksi annoin periksi illalla, kun pikkuisen piti mennä nukkumaan, eikä ollut sitten koo päivänä suostunut laittamaan mitään suuhun. En raaskinut pitää toista yön yli nälässä...mutta näin siis. Ehkä pitää vaan luottaa siihen, että kai se joskus alkaa syömään. Ei kai se loppuelämää maitopullon kanssa hengaa :)

Olkoon tämä tältä päivältä tässä, loppuillan omistan perheelleni...toisin sanoen lähden kohta koiruuden kanssa lenkille ja iltapalaksi taion pannaria. Mansikkahillolla tietty. :)
Keep on dreaming!!