Elämä heittelee.

Onpas ollut hurja viikko. Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, taas. Välillä tuntuu, että asioita vain tapahtuu ja sitä ikään kuin itse katselee vierestä ja on voimaton vaikuttamaan mitenkään omaan elämäänsä. Eihän se tietysti ihan niinkään ole. Jokaiselle on ne omat "kortit" jaettu, kuinka niillä sitten "pelaa" on eri juttu.

Jouduin olosuhteiden pakosta jättämään koulun (tai sen suppilovaiheen) kesken. En mielestäni ole mikään luovuttaja-tyyppi. Silloin tällöin tulee kyllä luovutusfiiliksiä yhden sun toisen jutun kanssa, mutta aika harvoin todella luovutan. Sen näkee jo vaikka parisuhteestani. Tosin silloin tällöin ajattelen, että ehkä olisi ollut parempi luovuttaa jo sen suhteen... :)

Nyt kuitenkin olosuhteet tässä tilanteessa ovat niin suuri ongelma, etten loppujenlopuksi nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää. Fiiliksiä ovat hirmuinen pettymys (itseenikin), suru mutta myös kiukku ja taistelutahto (onko niinkään fiilis?). Seuraavaksi alan järjestellä asioita siihen malliin, että voin  huoletta mennä duuniin ja jossain vaiheessa uudestaan opiskelemaan (onneksi noita sos. alan koulutuksia järjestetään eri paikoissa ja paljon). Toisin sanoen aion ajaa ajokorttini loppuun ja hankkia oman pikku kipon, jolla liikkua paikasta A paikkaan B. 
Olinpas joskus nuorena niiiiiiiiin tyhmä, että jätin autokoulun kesken (silloinkin olosuhteiden pakolla oli osuutensa asiaan), ja nyt harmittaa. Hyvä puoli tässä on se, että saan vielä hyväksiluettua silloisia opintoja, ettei ihan kaikkea tarvitse aloittaa alusta.

Nyt siis otan käyttöön suunnitelman B ja menen päivä kerrallaan. Elämä harvoin menee suunnitelmien mukaan (ainakaan omani), joten ei voi muuta kuin mukautua uusiin tilanteisiin.

 Tänään olen siis pitänyt hiukan vapaata (lapset hoidossa), ja käytiin Koiruuden kanssa fiilistelemässä ihanaa syysaamua läheisessä metsikössä ja Koiruuskin sai juoksennella vapaana mielin määrin. Sen kanssa on ihanaa kuljeskella pitkin metsikköä. On palkitsevaa, kun toinen on niin onnellinen! Sitä tulee itsellekin hyvä fiilis, väkisinkin. :) 

Vai mitä olette mieltä? Eihän voi olla mitään ihanampaa, kuin keppien kaluaminen ihanassa metsässä, jossa tuoksuu miljoonat eri asiat? :)

                                 Ihanaa viikonloppua kaikille!!

Koiruuksia.

Luin tuossa taannoin MeNaisia ja vastaani tuli Bettina Sågbomin kolumni Jäähyväiset Zorrolle. 
Voin itkeä helpostikin kuunnellessani musiikkia tai katsoessani elokuvaa. Voin liikuttua kyyneliin kauniista maisemastakin. Todella harvoin itkustan kuitenkaan lukiessani.
En ehtinyt päästä edes puoleenväliin kolumnia, kun itkin kuin pieni lapsi. Niin paljon, etten nähnyt enää tekstiä. Jouduin odottelemaan tovin, ennen kuin pystyin jatkamaan lukemista.
Kolumnin Zorro oli ollut Bettinan koira. Joka oli loppujenlopuksi täytynyt lopettaa. Kolumni käsitteli tätä viimeistä reissua eläinlääkärille, sekä monia ihania muistoja, jotka Zorro jätti jälkeensä.

Tietystikin teksti kosketti. Onhan minullakin koira. Nero on nyt vuoden ja rippeet päälle. Alunperin Mies painosti minut suostumaan koiraan viime kesänä (mielestäni aika oli huono koiran ottamiseen), mutta ensimmäisen kerran nähtyämme pennut olin myyty. Kerta kaikkiaan. Yhtäkkiä alkoi tuntua, että sen parempaa aikaa koiran hankkimiseen ei olekaan.

Muistan ensimmäisen automatkan kotiin. Nero istui sylissäni ja vinkui melkein koko matkan surkeana. Ensimmäisenä yönä riiputin kättä sängyn laidan yli ja rapsuttelin pientä, kun se itki emon ja sisarusten perään.

Muutaman päivän jälkeen se oli kotiutunut. Pissaili minne sattuu ja söi lasten leluja heti kun silmä vältti. Siitä on muuten alkanut tavaroiden tuhoamisen kierre, joka ei ole kokonaan loppunut vieläkään...

Tänä päivänä en osaisi kuvitella elämää ilman Neroa. Joku sanoo, että se on "vaan" koira. Niinhän tuo tietty onkin, mutta  meidän perheeseen kuuluva koira. 

Ikävä kyllä on tiedossa, että suurimmalla todennäköisyydellä Nerosta aika jättää ennen minua. Sitä ei halua miettiä, mutta sen tiedostaa. Rakastamiseen liittyy aina luopumista. Lapsetkin ovat oikeastaan vaan lainassa meillä. Joskus niistäkin on irrotettava ja päästettävä maailmalle.

Täytyy silti olla kiitollinen niistä hetkistä, joita on ollut ja niistä joita tulee olemaan. Nero on maailman hienoin koira (ainakin meidän mielestä) ja mitä mainioin seuralainen. Välillä sen tempaukset ovat saaneet veren kiehumaan ja lompakon ammottamaan tyhjyyttään, kun olen ostellut esimerkiksi uusia alusvaatteita/huonekaluja/ leluja tuhottujen tilalle, mutta en vaihtaisi sitä mihinkään. 

Sen kanssa aamut on ihan parhaita. Muuten se ei koskaan tule sänkyymme, mutta viikonloppuaamuina se tulee kainaloon, kun Mies on noussut keittämään kahvia. Siinä on rakkautta.

Aivan varma...

...olen siitä, että kohta olen todella kipeä. Parempi tietysti olla vähän aikaa kunnolla kipeänä kuin olla monta viikkoa vähän flunssainen. Tai sitten tämä epämääräinen palelu ja jäsenien kolotus johtuu tämänpäiväisestä syksyisestä ilmasta. 
Oli kyllä ihanaa olla koiran kanssa lenkillä kun hiukan ripotteli vettä ja metsä tuoksui sateelta ja syksyltä. Odotan vaan sitä, että tulee kunnon ruska-aika! Viime syksystä muistan sen, että ruska kesti pitkään. Oli hienoa kävellä silloin vielä pentukoiramme kanssa, kun metsä oli kertakaikkisen upean värinen!


Näin syksyn tullen olen taas alkanut juomaan teetä. En oikein osaa juoda sitä kesällä, mutta syksyllä ja talvella on jotenkin ihanaa keittää kunnon kupillinen vihreää teetä! Hunajan kanssa tietysti. Teen juontikin on opeteltu asia; en aiemmin tykännyt teestä, kunnes maistoin ystäväni luona vihreää teetä ja olin myyty :) Ja terveellistäkin se on!

Yritin saada teepannustani jonkun tosi hienon ja taiteellisen kuvan, mutta en tainnut onnistua siinä... :)
Kärsivällisyyskin loppui kesken, joten tuon parempaa kuvaa ei nyt ole. Tyytykää siihen!! :P


Tänään on ollut aika hyvä päivä puolikuntoista oloani lukuunottamatta.
Aamupäivällä olin Pikkuisen kanssa kaupoilla pyörimässä ja jotain pientä tarttui mukaankin. Shoppailu on kivaa!
Ei-niin-kivaksi se muuttui siinä kohtaa, kun  Pikkuisella alkoi vissiin palaa käämi ja se alkoi pudotella hyllyistä tavaraa, kun istui rattaissa..silloin katsoin parhaaksi häippästä paikalta, heti kun olin myyjien valvovien silmien alla keräillyt tavaroita hyllyihin takaisin.


Jassoota. Taidan olla ihan valmis jo viettämään hurjaa perjantai-iltaa eli vällyjen väliin ja televisio päälle!! Mieskin on humputtelemassa biljardisalilla, joten saanpahan toljottaa ihan mitä vain haluan! Niin kuin tietty aina muutenkin... :P


Aika kaivaa ne villasukat kaapeista! Se on syksy nyt!