Koiruuksia.

Luin tuossa taannoin MeNaisia ja vastaani tuli Bettina Sågbomin kolumni Jäähyväiset Zorrolle. 
Voin itkeä helpostikin kuunnellessani musiikkia tai katsoessani elokuvaa. Voin liikuttua kyyneliin kauniista maisemastakin. Todella harvoin itkustan kuitenkaan lukiessani.
En ehtinyt päästä edes puoleenväliin kolumnia, kun itkin kuin pieni lapsi. Niin paljon, etten nähnyt enää tekstiä. Jouduin odottelemaan tovin, ennen kuin pystyin jatkamaan lukemista.
Kolumnin Zorro oli ollut Bettinan koira. Joka oli loppujenlopuksi täytynyt lopettaa. Kolumni käsitteli tätä viimeistä reissua eläinlääkärille, sekä monia ihania muistoja, jotka Zorro jätti jälkeensä.

Tietystikin teksti kosketti. Onhan minullakin koira. Nero on nyt vuoden ja rippeet päälle. Alunperin Mies painosti minut suostumaan koiraan viime kesänä (mielestäni aika oli huono koiran ottamiseen), mutta ensimmäisen kerran nähtyämme pennut olin myyty. Kerta kaikkiaan. Yhtäkkiä alkoi tuntua, että sen parempaa aikaa koiran hankkimiseen ei olekaan.

Muistan ensimmäisen automatkan kotiin. Nero istui sylissäni ja vinkui melkein koko matkan surkeana. Ensimmäisenä yönä riiputin kättä sängyn laidan yli ja rapsuttelin pientä, kun se itki emon ja sisarusten perään.

Muutaman päivän jälkeen se oli kotiutunut. Pissaili minne sattuu ja söi lasten leluja heti kun silmä vältti. Siitä on muuten alkanut tavaroiden tuhoamisen kierre, joka ei ole kokonaan loppunut vieläkään...

Tänä päivänä en osaisi kuvitella elämää ilman Neroa. Joku sanoo, että se on "vaan" koira. Niinhän tuo tietty onkin, mutta  meidän perheeseen kuuluva koira. 

Ikävä kyllä on tiedossa, että suurimmalla todennäköisyydellä Nerosta aika jättää ennen minua. Sitä ei halua miettiä, mutta sen tiedostaa. Rakastamiseen liittyy aina luopumista. Lapsetkin ovat oikeastaan vaan lainassa meillä. Joskus niistäkin on irrotettava ja päästettävä maailmalle.

Täytyy silti olla kiitollinen niistä hetkistä, joita on ollut ja niistä joita tulee olemaan. Nero on maailman hienoin koira (ainakin meidän mielestä) ja mitä mainioin seuralainen. Välillä sen tempaukset ovat saaneet veren kiehumaan ja lompakon ammottamaan tyhjyyttään, kun olen ostellut esimerkiksi uusia alusvaatteita/huonekaluja/ leluja tuhottujen tilalle, mutta en vaihtaisi sitä mihinkään. 

Sen kanssa aamut on ihan parhaita. Muuten se ei koskaan tule sänkyymme, mutta viikonloppuaamuina se tulee kainaloon, kun Mies on noussut keittämään kahvia. Siinä on rakkautta.