Stressinpoistoa.

Ai kauhia. Eilen oli tarkoitukseni poistaa stressiä (jota on männä viikolla riittänyt enemmän kuin tarpeeksi) blogia kirjoittelemalla, mutta vahingossa päädyin aivan muihin stressinpoisto- keinoihin (kertokaas muuten joku fiksu, onko tuo viimeinen sanahirviö yhdyssana, vai miten?)...

Tässä yllä ensimmäinen vihje eilisillasta. En kuitenkaan yksinäni vetäissyt koko pulloa, jos saan puolustautua. :)

Tässäpä toinen vihje. Hämäykseksi tässä on todisteet vain kahdesta suklaakarkista, todellisuudessa niitä saattoi ehkä lipsahtaa muutama enemmän...

Ja tässä kolmas vihje. Lehti, joka tuli jo muutama päivä sitten postilaatikkoon, mutta jota en ole todellakaan ehtinyt lukea.


Yhteenvetona voin sanoa, että olen sitä joskus huonommillakin eväillä viettänyt perjantai-iltaa. Kaiken lisäksi pääsin ajoissa nukkumaan! Tai siis päästin itseni ajoissa nukkumaan. Oli huomattavasti mukavampi nousta tänä aamuna, kun oli todella nukkunut!


Tämä viikko on ollut äärettömän stressaava paitsi koulun puolesta, niin myös Pikkuisen hoitopaikan takia. Neljän viikon kitkuttelun jälkeen saamme vihdoin vaihtaa hoitotätiä (perhepäivähoitajaa). Ensimmäisen kanssa ei vain kertakaikkiaan kemiat toimineet, näin todella kauniisti sanottuna. Ensi viikolla katsellaan uuden tädin kanssa. Olisin mieluusti halunnut pojan päiväkotiinkin, mutta paikkoja ei ole, joten näillä mennään. Nyt vaan sitten kaikki raajat ristissä, että uuden tädin kanssa homma toimii. On kamalaa lähteä kouluun / töihin, jos ei voi luottavaisin mielin viedä lastaan hoitoon.

Tässä Esikoiselta hurjat Halloween-terveiset kaikille!! Taidan lähteä tästä ihanan viikonlopun viettoon (luvassa pyykinpesua, siivousta ja ruoanlaittoa, kaikkea todella hohdokasta siis) !!

Väsynyttä tekstiä.

Päivät menevät eteenpäin nopeammin kuin olisi suotavaa. Tuntuu, ettei ole oikein aikaa mihinkään, mitä oikeasti haluaisi tehdä...kuten blogin kirjoittamiseen tai kuvaamiseen. Viikonloppukin hujahti ohitse yhdessä silmänräpäyksessä, oli kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin puuhaa koko ajan.
Tavallaan olen sosiaalinen otus ja nautin koulusta ja uusista ihmisistä, mutta mun sosiaalisuudella on rajansa. Kun mitta tulee täyteen, en kestä edes omaa äijää, tai varsinkaan. :)
Kun on saanut hiukan olla ihan vaan oman itsensä kanssa ja tehdä jotakin aivan omaa, sitä jaksaa taas antaa jotakin itsestään muillekin.
Näin perheellisenä sitä omaa aikaa on vaan yleensä sietämättömän vähän. Se pitää suorastaan repiä väkisin jostakin. Mutta vuosien saatossa (ihan kuin olisin jotenkin tosi vanha!! :) ) olen ymmärtänyt, kuinka elintärkeää on pitää huolta omasta ajasta.

Naapurin kissa spotattu!!

Oli miten oli, olen kuitenkin tykännyt tästä uudesta elämänvaiheesta. Niin paljon kuin nautinkin äitiydestä, on silti välillä kiva olla muissakin rooleissa. 
Hassu fiilis, kun ei yhtään tiedä mitä tapahtuu tulevaisuudessa (pääsenkö jatkoon) ja millaiset haasteet odottaa.

Joskus elämä on niin pienistä asioista kiinni. Ihmisten elämäntarinoita tässä viime aikoina kuunnelleena voin sanoa, että olen päässyt loppujenlopuksi aika vähällä tässä elämässä. Monikin asia voisi olla paljonkin huonommin.
Ihmiset selviävät uskomattomista asioista uskomattoman selväjärkisinä. Ei voi muuta kuin ihmetellä. Itse en voi näilläkään kokemuksilla sanoa olevani kovinkaan normaali...:D
Vaikea tietysti tietää, mitä nurkan takana odottaa. Ja parempi ettei tiedäkään.

Läpäläpätystä.

Iltaa ihmiset!! Kas näin, ensimmäinen kouluviikko yhtä päivää vaille pulkassa. Enkä ole hullua hurskaammaksi tullut! Entistä sekopäisemmäksi vain, jos mahdollista...

Selvennykseksi sanon tähän väliin, että kyseessä on itseasiassa koulutuksen suppilovaihe eli 6 viikkoa kestävä jakso, jonka jälkeen porukasta diskataan 1/3 ulos. Hoitoala on kyseessä (sitä kun JOnna kyseli), ja täytyy sanoa, että aika rankka meininki on ollut tällä viikolla. Testattu on erilaisin menetelmin erilaisia osa-alueita. Tuntuu, kuin aivot olisi olleet jossain kuivausrummussa koko viikon.
Yksinkertaisesti on tullut käytettyä sellaisia osia aivoista, joilla ei ole vuosiin ollut mitään käyttöä..
Ja ensi viikon jälkeen olisi vuorossa työharjoittelu, jolla on ilmeisesti suuri merkitys jyvien ja akanoiden erottelussa.

Toivon todella pääseväni jatkoon, koska en vain voi kuvitella itseäni missään muussa ammatissa!! Tai no...tietysti vaikka kirjailijana tai vapaana taiteilijana, jos lahjat riittäisivät :)
Anyways, pitäkäähän minulle peukkuja jatkon suhteen! Tämänpäiväisten matematiikkatestien jälkeen en ole kovinkaan toiveikas itse...

Niin tai näin, kouluun on ollut kiva mennä. Se on ollut tervetullutta vaihtelua kotielämään. Ja uusien ihmisten tapaaminen on (lähes) aina kivaa!
Eikö muuten olekin hassua, että näin aikuisiälläkin ihmiset pyrkivät klikkiytymään? Jo ensimmäisen päivän aikana jutellaan niiden tiettyjen kanssa, joiden vieressä istutaan ja joiden kanssa "hengataan" ruokatunnilla.
Ehkä asiat eivät ole muuttuneet kovinkaan paljon kouluajoista...itselläni kädet hikosivat ja syke kohosi hurjiin lukemiin, kun piti esitellä itsensä koko luokalle! :)

Taidan tästä siirtyä piakkoin vaakatasoon, hiukan on väsyttänyt viime aikoina!!  

Hyvää Yötä.

Ensimmäinen koulupäivä neljän tunnin yöunilla takana.
Olen niin väsynyt, että voisin itkeä.

Koulupäivä sujui mainiosti, mutta muut osa-alueet elämässä potkii päähän ja kunnolla. Vituttaa.

Miksei joskus voisi olla niin, että aivan kaikki asiat elämässä olisi edes hetken hyvin? Minkä takia yhden jutun mentyä hyvin ja putkeen alkavat muut jutut elämässä rakoilla?

Olen niin täynnä kaikenlaista paskaa ja kaikenlaisia paskoja ihmisiä, että taitaa olla nyt parempi mennä vaan nukkumaan, ennen kuin alan tilittämään oikein toden teolla.

Nti Korento kiittää ja kuittaa. 

Koiruuksia.

Luin tuossa taannoin MeNaisia ja vastaani tuli Bettina Sågbomin kolumni Jäähyväiset Zorrolle. 
Voin itkeä helpostikin kuunnellessani musiikkia tai katsoessani elokuvaa. Voin liikuttua kyyneliin kauniista maisemastakin. Todella harvoin itkustan kuitenkaan lukiessani.
En ehtinyt päästä edes puoleenväliin kolumnia, kun itkin kuin pieni lapsi. Niin paljon, etten nähnyt enää tekstiä. Jouduin odottelemaan tovin, ennen kuin pystyin jatkamaan lukemista.
Kolumnin Zorro oli ollut Bettinan koira. Joka oli loppujenlopuksi täytynyt lopettaa. Kolumni käsitteli tätä viimeistä reissua eläinlääkärille, sekä monia ihania muistoja, jotka Zorro jätti jälkeensä.

Tietystikin teksti kosketti. Onhan minullakin koira. Nero on nyt vuoden ja rippeet päälle. Alunperin Mies painosti minut suostumaan koiraan viime kesänä (mielestäni aika oli huono koiran ottamiseen), mutta ensimmäisen kerran nähtyämme pennut olin myyty. Kerta kaikkiaan. Yhtäkkiä alkoi tuntua, että sen parempaa aikaa koiran hankkimiseen ei olekaan.

Muistan ensimmäisen automatkan kotiin. Nero istui sylissäni ja vinkui melkein koko matkan surkeana. Ensimmäisenä yönä riiputin kättä sängyn laidan yli ja rapsuttelin pientä, kun se itki emon ja sisarusten perään.

Muutaman päivän jälkeen se oli kotiutunut. Pissaili minne sattuu ja söi lasten leluja heti kun silmä vältti. Siitä on muuten alkanut tavaroiden tuhoamisen kierre, joka ei ole kokonaan loppunut vieläkään...

Tänä päivänä en osaisi kuvitella elämää ilman Neroa. Joku sanoo, että se on "vaan" koira. Niinhän tuo tietty onkin, mutta  meidän perheeseen kuuluva koira. 

Ikävä kyllä on tiedossa, että suurimmalla todennäköisyydellä Nerosta aika jättää ennen minua. Sitä ei halua miettiä, mutta sen tiedostaa. Rakastamiseen liittyy aina luopumista. Lapsetkin ovat oikeastaan vaan lainassa meillä. Joskus niistäkin on irrotettava ja päästettävä maailmalle.

Täytyy silti olla kiitollinen niistä hetkistä, joita on ollut ja niistä joita tulee olemaan. Nero on maailman hienoin koira (ainakin meidän mielestä) ja mitä mainioin seuralainen. Välillä sen tempaukset ovat saaneet veren kiehumaan ja lompakon ammottamaan tyhjyyttään, kun olen ostellut esimerkiksi uusia alusvaatteita/huonekaluja/ leluja tuhottujen tilalle, mutta en vaihtaisi sitä mihinkään. 

Sen kanssa aamut on ihan parhaita. Muuten se ei koskaan tule sänkyymme, mutta viikonloppuaamuina se tulee kainaloon, kun Mies on noussut keittämään kahvia. Siinä on rakkautta.

Mustaa ja Valkoista #43

Koru paikallaan.

Muutama viikko on jäänyt välistä,  mutta tässäpä kuva Mustaa ja Valkoista-haasteeseen tälle viikolle!

Vieläkö soitan banjoa

Istuin tänään bussissa matkalla kaupungista kotiin. Bussissa oli vain muutama matkustaja lisäkseni. Pysähdyimme yhdelle pysäkille, mutta ketään ei noussut bussista pois tai tullut sisään. Hetkisen siinä seisoimme paikallaan ja mietin, että mitäköhän tässä odotellaan, kunnes se selvisi: Jostain juoksi ryhmä (ilmeisesti ekaluokkalaisia) heijastinliivit päällä ja opettaja etunenässä ja koko ryhmärämä nousi bussiin. Voi sitä opettajan kiitollisuuden määrää! Kiitteli kovasti, että kuski oli malttanut odottaa heitä.
Jotenkin tuosta tuli itsellekin ihan hirveän hyvä mieli! Noin pieni asia, mutta varmasti teki opettajankin päivästä hiukan paremman. Liian usein bussikuskit ovat todella töykeitä, eivätkä jää edes sekunneiksi odottelemaan, vaikka joku juoksisikin bussille. Ja täytyy sanoa, että kuski oli vieläpä maahanmuuttaja! (Siis huomiona niille, joiden mielestä maahanmuuttajat ovat epäkohteliaita. Itselleni on ihan sama, millainen jamppa siellä ratin takana on)
Poikkeuksetta töykeimmät kuskit, joita olen täällä tavannut ovat olleet ihan supisuomalaisia äijiä. 
Totta kai bussikuskilla on varmasti paineensa noudattaa aikataulua jne. eikä aina voi olla hyvä päivä kenelläkään, mutta silti. Joskus pieni huomaavaisuus itseltä voi olla jonkun toisen päivän pelastus.

Samaisella bussimatkalla yksi ihana biisi alkoi soimaan päässä, pitkästä aikaa.
Sanat eivät tällä hetkellä sovi elämäntilanteeseeni juurikaan, mutta laulu on aivan ihana!!







"Metsä palaa rajan takana
minä vain nukun
aamulla kaduilla on savua
ja aurinko kutistuu

Sinä lähdit Pariisiin
sanoit olevasi onnellinen
tyttö on kaunis ja ystävällinen
minä vihaan häntä

Kukaan ei odota minua
miksi nousisin
mutta ennen uutta unta
soitat sittenkin

Menetin sinut kauan sitten
vedit hartiat korviin ja kävelit pois
tänä aamuna haluat unohtaa sen
ehkä olla niin kuin ennen
kysyt olenko leikannut hiukseni
olenko muuttunut
vieläkö soitan banjoa
iltaisin pimeän jälkeen
vieläkö soitan banjoa
iltaisin pimeän jälkeen

Möin banjoni pois
jo viime talvena
mutta laulan vielä
kuuntele tarkasti

Tämä on viimeinen laulu
jonka laulan sinulle
sen nimi on liian paljon
ja liian myöhään


Menetin sinut kauan sitten
vedit hartiat korviin ja kävelit pois
tänä aamuna haluat unohtaa sen
ehkä olla niin kuin ennen
kysyt olenko leikannut hiukseni
olenko muuttunut
vieläkö soitan banjoa
iltaisin pimeän jälkeen
vieläkö soitan banjoa
iltaisin pimeän jälkeen

Tämä on viimeinen laulu
jonka laulan sinulle
se loppuu kohta
kuuntele tarkasti

Menetin sinut kauan sitten
vedit hartiat korviin ja kävelit pois
tänä aamuna haluat unohtaa sen
ehkä olla niin kuin ennen
kysyt olenko leikannut hiukseni
olenko muuttunut
vieläkö soitan banjoa
iltaisin pimeän jälkeen
vieläkö soitan banjoa
iltaisin pimeän jälkeen
vieläkö soitan banjoa
iltaisin pimeän jälkeen"
-Scandinavian Music Group

Sininen ovi

"Kun suljen silmäni,

kun olen surullinen ja yksin,

näen etäällä siintävän

sinun majasi sinisen oven,

oi kaukainen sisareni kuuman auringon alla.

Sinun sininen ovesi

on minulle tie kaikkeen

mitä ei ole,

mikä vain uneksitaan."

- Katri Vala

Täydellinen Sunnuntai

Tänään on täydellinen sunnuntai. Ainoa päivä tällä viikolla, kun koko perhe on koko päivän koossa ja kotosalla.
Aamulla sain nukkua hitusen pidempään, kun Mies otti mukelot mukaan ja vei koiran aamulenkille. Aika ihanaa. Ja helvetin harvinaista. :P
Heräsin siihen, kun tekivät lähtöä ja näin ollen sain juoda aamukaffet rauhassa. Aika ihanaa kertoimella kymmenen.
Päivällä lähdettiin kauppaan. Reissu sujui täydellisesti. Toisin sanoen kukaan ei kiukutellut, murjottanut tai saanut itkupotkuraivareita. Aika ihanaa kertoimella sata.
Tultiin kotiin ja tehtiin yhdessä ruokaa. Tortilloita. Aika piiiiiiiip hyvää!!! Tänään ostettiin niihin kaikkea ekstraherkkua väliin; muunmuassa sinihomejuustoa ja fetajuustoa. Mitäs muuten kuuluu teidän tortillaherkkuihin, tai syöttekö niitä ylipäätään? Meillä tykätään kaikesta ei-niin-tulisesta, mutta niihinhän voi laittaa melkein mitä tahansa!! Tortillat on mun mielestä mainio sunnuntairuoka: Helppoa, hyvää ja kuitenkin siinä on monellekin tekemistä. Pilkkomista, paistamista (esim. kanaa!) jne. Yhdessä on mukavampaa tehdä ruokaa!


Tortilloiden jälkeen oli jälkkärin vuoro. Tänään ei tehty mitään itse, vaan ostettiin kaupasta ihan mielettömän hyviä leivoksia! Jonkinsortin lehti- tms. taikinan sisässä on mustikkamössöä! Hui kun hyviä!! Taisivat olla Leipomo Rostenin. Suosittelen maistamaan, jos jossain tulee vastaan!

Ruokailun jälkeen täytyi tietenkin ottaa pienehkö lepohetki. Pikkuinen nukkui, Esikoinen katsoi leffaa sunnuntaikarkkiensa kanssa, ja Mies otti ihan  vaan levon kannalta... ja minä tietysti hilluin taas kameran kanssa tallentamassa näitä ikimuistoisia hetkiä :)


Miten teillä vietetään sunnuntai-päiviä? Tai muita vapaapäiviä? Teettekö jotakin erityistä perheen kesken vai oletteko vaan?

Minusta "vain oleminen" on parasta!! Tietysti joskus on kiva tehdäkin jotain, mutta tälle päivälle riitti kaupassa käynti ja ruokailu ja yhdessä oleilu.
Arkielämä on yleensä niin hetkistä, että välillä on hyvä vaan olla tekemättä mitään niin ihmeellistä!

Emme myöskään siivoa sunnuntaisin, kuten kuvasta näkyy...kenkä keskellä olohuonetta! :D


Ja koiruuskin sai kaupasta tänään sunnuntai"herkkua", pehmopossun, joka röhkii. Sitä tuo kanniskeli ylpeänä pitkin kämppää ja pysähtyi välillä maistelemaan sitä. Saas nähdä, kauan muuten possu kestää ehjänä. Yleensä noiden lelujen elinkaari ei ole kovinkaan pitkä meitin koiran käsittelyssä! :)




Nyt aion palata Täydellisen Sunnuntain viettoon, toivottavasti säilyy yhtä täydellisenä loppuun asti!!

Voittajan on helppo hymyillä

Elikkäs haastattelu, jota jännitin eilen niin hirrrrmuisasti meni selvästikin hyvin, koska minut valittiin kouluun!! Jes! Mieletön fiilis!! Viikon päästä maanantaina tämä äippä suuntaa sitten takaisin koulun penkille. Ja ennen sitä on tietenkin pakko ostella hiukan koulutarvikkeita. Ihan pakko!! :P
Hiukan kyllä jänskättää, että kuinka sitä jaksaa kaiken (lapset, koiran, kodin ja koulun ja Miehenkin vielä), mutta kai sitä sitten vaan jaksaa paahtaa, kun pakko on. Silti odotan aika innolla kodin ulkopuolista elämää...sielläkin kuulemma on sitä? :D

Ostin muuten taannoin Askon ale-laarista tällaisen kulhon...en kyllä tiedä vielä minne laitan sen,  mutta nätti on kuin mikä. Ja sudenkorentoja hei!! Se suorastaan huusi nimeäni, kun olin kävelemässä ohi...tiedätte varmasti tilanteen? Viattomasti olette kiertelemässä kauppoja vailla minkään näköisiä ostoaikeita, kunnes kuulet nimeäsi kutsuttavan...käännähdät ja näet sen. Vaatteen, huonekalun, maton, taulun...joskus myös ruokakaupassa esimerkiksi jäätelöt tai suklaat huhuilevat  minua.
Silloin ei vain voi kieltäytyä. On pakko vastata kutsuun.

Jepsis--- kohta aion vastata sipsipussin kutsuun ja linnottautua sen kanssa sohvalle television äärelle. Parisuhteen laatuaikaa.

Jännitystä elämään

Hui. Huomenna olis luvassa haastattelu siihen kouluun ja koulutukseen, johon oon hakenut. Aika huikeesti jännittää jo nyt, kun se on heti aamulla. Mulla on huimat kymmenen minuuttia aikaa vakuuttaa tyypit siitä, että kuulun niiden kolmenkymmenen joukkoon, jotka sinne valitaan. Toistan: hui!!!
No. Ei kai siinä muuta voi, kuin päästää oma ihana persoonani valloilleen ja valloittaa kaikki mun sisäisellä valollani...tai jotain? :D Tai sitten yritän vaan olla normaali. Kai nyt luulis, että sitä kymmenen minuuttia pystyy...

Pikkuisen päivähoitotaival alkoi tosiaan tällä viikolla, mutta ei kovinkaan lupaavasti. Toinen on itkustellut siellä, eikä tietenkään ole syönyt suupalaakaan. Täytynee toivoa vaan, että jatkossa sujuu paremmin. Onhan tuo ollut hiukan flunssainenkin, joten ehkä sekin vaikuttaa sopeutumiseen. Ihan vaan sydäntä särkee mennä hakemaan toinen, kun naama on turvoksissa itkun jäljiltä ja ilme on syyttävääkin syyttävämpi, kun hänet on jätetty sinne...*huokaus* 
Ehkä nyt vaan lopetan dramatisoinnin ja turhan tunteilun ja vakuutan itselleni, etten ole niin huono äiti, kun tällä hetkellä tuntuu...

Jepp. Kävin tänään muuten apteekissa ja ostin sitten kaikkea mahdollista vastustaakseni pöpöjen hyökkäystä. Tai lieventääkseni tämänhetkistä olotilaa (ei kovinkaan kehuttava)..nyt on nenäsuihketta, allergiapillereitä ja D-vitamiinia. Bephantenia meillä on aina kaapissa, samoin Finrexiniä. Jota aion huoletta siemailla huomisaamuna ennen The Hetkeä, jotta olen mahdollisimman pirteä ja terveenoloinen...hmm.  

Jännittää. Joko sanoin että jännittää?
Pitäisiköhän tehdä tänään jotain mielikuvaharjoituksia, niinkuin urheilijat?

Tai ehkä pöllin Esikoisen Bagukanin mukaan. Siinä on kuulemma jotain mystisiä voimia... (halusi välttämättä, että otan kuvan siitä..)


Minä kuittaan tältä päivältä, pitäkää ihmiset peukkuja!!

 

Köh.

Köhköhköh. Eli flunssassa ollaan. Pikkuinen oli eilen ensimmäistä päivää hoidossa (muutaman tunnin vain), ja oli iltaa kohden kovin köhäinen ja nuhainen. Tänään jäätiin siis kotiin sairastamaan, varsinkin kun omakin kurkku on tosi kipeä ja voimat on kadoksissa.
Ja kukakohan on viime yön aikana käynyt meillä ja pistänyt paikat ihan sekaisin? :P Varmaan naapurin Erkki-Pertti taas...se äijä ei kyl osaa pysyä kotonaan, vaan täytyy viattomien ihmisten kodeissa käydä öisin riekkumassa ja levittelemässä likaisia vaatteita pitikin lattiaa... Eli toisin sanoen: sekaista on, enkä jaksa siivota...*huokaus*

Sairastaminen voisi olla välillä ihan kivaa... sitähän voisi nukkua ja katsella leffoja ja juoda litroittain kuumaa mustaviinimarjamehua, JOS ei olisi lapsia. 
Kaikki lapselliset ihmiset tietävät taatusti, kuinka kamalaa on olla kipeänä, mutta ei voi voi levätä. Ka-ma-laa. 
Onneksi en (ainakaan vielä) ole kovin huonossa hapessa, päikkärit ajattelin kuitenkin vetäistä.

Viikonloppu meni suhteellisen railakkaissa merkeissä, olin vanhassa kotikaupungissani käymässä ja moikkaamassa siellä asuvia ystäviäni. Kivaa oli!! Vaikka olin vain yhden vuorokauden reissussa, oli aikamoista luksusta päästä kotoa pois. Yksin. Kahden tunnin junamatkakin meni kuin hujauksessa ihania syysmaisemia katsellen!

Ja eilen illalla pääsin oikein "eläviin kuviin". Leffaan siis. Kävin katsomassa suhteellisen tuoreen kotimaisen, oikeasti olemassa olleeseen (Anna Lappalaiseen) perustuvan Prinsessan. 
Laittoi kyllä ajattelemaan ihmisyyttä ja ns. normaalin ja "hullun" häilyvää rajaa.
Hieno elokuva oli, joskaan ei toki yhtään niin vaikuttava mielestäni, kun vaikka samoissa aihepiireissä liikkunut Yksi lensi yli käenpesän, jonka näin teini-ikäisenä ensimmäisen kerran, ja johon palaan aina uudelleen.
Prinsessassa oli hiukan keveämpi tunnelma ja hyvä niin! Suosittelen katsomaan ainakin kerran. Näyttelijät olivat muuten ihan nappivalintoja rooleihinsa! Katja Kukkola oli mielestäni loistava Prinsessana!!


Tietenkin leffan loppumusiikki oli aivan ihana! Paula Vesalan ja Mariskan sanat, Sävel Tuomas Kantelisen. Johanna Kurkela laulaa. Ei voi olla huono!




Nyt päikkäreille ja parantumaan! <3

Lokakuu!!

Tänään oli ihan käsittämättömän ihana aamu. Istuin pihalla silmät kiinni ja haistelin syksyä. Kylmää ja lämmintä samaan aikaan. Kirpeää ja kosteaa. 
Kun olin koiran kanssa lenkillä, sillä meinasi mennä hermot mun kanssa kun pysähtelin jatkuvasti ihailemaan maisemia. Syksyn värit ovat ihan parasta!! Ja se valo...syksyn valo. Kun se siivilöityy keltaisten ja punaisten lehtien lävitse. Syksy on kaikkien aistien ilotulitusta!

Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutta nykyään tuntuu siltä, että aika ja elämä ylipäätään juoksevat liian nopeasti eteenpäin. Liian vähän on aikaa pysähtyä. 
Joitakin ihmisiä pysähtyminen pelottaa. On helpompaa vain juosta koko elämä läpi miettimättä mitään ja saavuttaa mahdollisimman paljon. Ihan sama mitä, kunhan loppujenlopuksi on joku lista saavutuksista, joilla voi määrittää itsensä ihmisenä.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että pysähtyminen kannattaa. Liian paljon ihania asioita jää huomaamatta, jos ei pysähdy välillä. Joka päivä.

Voi kun näitä ihania syksyn päiviä voisi imaista johonkin varastoon ja avata vaikka marras-joulukuussa, kun on pimeää ja usein lumetontakin!!

Täytyy sanoa, että on etuoikeus asua näin lähellä merta. Eli noin kilometrin päässä. Se riittää. Aamuisin meri tuoksuu meille asti. Meri on aina ollut tärkeä minulle. Rakastan sitä suolaista tuoksua ja tuulta..voi kun joskus vielä pääsisi purjehtimaan. Jos joskus rikastun, hankin oikean purjeveneen ja lähden merille! :)

Seuraavaksi biisi, joka on viime aikoina pureutunut sieluni syvimpiin syövereihin ja saanut itkemään enemmän kuin kerran!
Kuunnelkaa ja rakastukaa tähän, ihmiset! Mikä on kauneutta, jos ei tämä?