Sulaa hulluutta

...on pelätä koko ajan. Viime aikoina olen miettinyt, että mistä pelot johtuvat? Miksi ihminen kokee pelkoa, vaikka kaikki olisi todella hyvin? Elämme sentään Suomessa, joka kuulemma on hyvinvointivaltio..
Itse olen ollut etenkin viime aikoina hyvin pelokas. Oletan (ja toivon), että osasyyllinen jatkuviin pelkoihini on raskaus ja tietenkin hormonit, mutta välillä pelkään niin paljon, että järki meinaa lähteä.
Ei se voi olla normaalia, eihän?
Olen viime kuukausina pelännyt suunnilleen kaikkea mahdollista. Jostain syystä pelkoni liittyvät lähes poikkeuksetta kuolemiseen. Joko omaani tai jonkun tärkeän ihmisen.
Maailmassa tapahtuu koko ajan hirveitä asioita ihan tavallisille ihmisille, ja mietin, koska on oma vuoroni.
Olen tietysti hoitajana hyväksynyt kuoleman osana elämää, ja sen, että jokaisen meidän on lähdettävä täältä ennemmin tai myöhemmin, mutta..MUTTA. Elämä on joskus todella epäoikeudenmukaista. Kuinka muka joku voi hyväksyä sen, että oman lapsen aika on ennen omaa? Esimerkiksi siis.
Kuvittelevatko nykyajan ihmiset tavallaan olevansa kuolemattomia? Että kuolema ja pahat asiat tapahtuvat muille, mutta ei itselle?
Ennen muinoin kuolema oli läsnä joka päivä, ja silloin siihen ehkä suhtauduttiin enemmän osana elämää kuin nykyään. Tänä päivänä kuolevat työnnetään laitoksiin pois silmistä. Siis yleistettynä tietysti.
Miksi on niin vaikeaa hyväksyä elämä sellaisena kun se tulee vastaan? Niin pitkänä tai lyhyenä kun se on? Miksi ahdistaa ajatella, että voin kuolla koska tahansa? Teoriassa ainakin.
Ehkä ei pidä ajatella. Se ei kuulemma sovi ihan kaikille.

Parisuhdepaskaa

Silloin tällöin tulee ajateltua, että olisiko oikeasti helpompaa/ kivempaa olla ihan yksin? Ilman parisuhdetta siis. Mikä sairas masokistinen tarve ihmisellä on olla toisen ihmisen kanssa?
Varsinkin, kun välillä tuntuu, että pienimmistäkin asioista nousee kolmanteen maailmansotaan verrattavissa oleva tilanne, jonka jälkeen taistelutanner on hiljainen, koska kaikki osallisena olleet ovat kuolleet?
Meillä riitely ei useimmiten (koskaan) jää sivistyneeseen keskusteluun siitä, miksi nyt vähän harmittaa, vaan meininki on kuin kylmässä sodassa konsanaan; ketään eikä mitään säästetä. Esiin kaivetaan niin sukulaiset kuin vanhat riidat, ja viimeiseksi tietysti ne kaikkein tuskallisimmat asiat, jonka jälkeen yleensä jompi kumpi vaikenee. Sitten mietitään kumpikin omilla tahoilla mitä on tullut taas sanottua, ja hiljaisuus vallitsee.
Mikään ei ole niin kamala fiilis, kun juuri päättyneen riidan hiljaisuudessa on. Sitä on jotenkin aivan täysin turta. Ihan tyhjä suorastaan. Miettii, miksei taaskaan osannut hillitä itseään, niin kuin sivistynyt ihminen, vaan huusi asioita, joita todella saa hävetä jälkeenpäin.
Kyllä sitä välillä miettii onko tässä enää mitään järkeä, tai voiko menneistä päästä koskaan yli, mutta jos molemmat ovat riittävän sitoutuneita suhteeseen, niin kyllä niitä hyviäkin hetkiä vielä on edessä. Itse uskon siihen, että pelkkä rakkaus ei riitä, vaan tarvitaan molemminpuolinen päätös olla toisen kanssa ja uskoa suhteeseen. Vaikeina aikoina ne pitää tiedostaa erityisesti.
Ja riitelyssä on kyllä puolensa..kuten sovinnon tekeminen..

(Ei, tämä teksti ei ole kovinkaan objektiivisesti kirjoitettu, joten antakaa anteeksi, jos se on tavallista epäloogisempaa luettavaa...)

Hyvä päivä----

Tänään tuntuu olevan hyvä päivä.
On jotenkin hyvä olla, olosuhteista huolimatta. Olosuhteilla tarkoitan esimerkiksi sitä, että raha on taas ihan lopussa...tosin tilanne hetkeksi helpottaa parin päivän päästä tilipäivänä.
Raha, raha...aina sitä ajattelee, että todellinen onni (mitä se sitten onkaan) ei ole rahasta kiinni, mutta täytyy kyllä myöntää, että kyllä se auttaisi helvetisti, jos ei aina tarvitsisi miettiä, miten taas tämä kuukausi pärjätään. Tai turha sitä edes miettiä, kun joka kuukausi vastaus on "huonosti".
Totta kai raha on pienin murhe siinä vaiheessa, kun on vaikka terveydelliset asiat tai elämän ja kuoleman kysymykset ilmassa. Silloin raha menettää merkityksensä, koska loppujenlopuksi raha on vaan järjestelykysymys.
Mutta kun aina ei jaksaisi järjestellä..
Pitäisi kumminkin olla oikeasti onnellinen, että olemme kaikki terveitä (ja nyt ei puhuta henkisestä terveydentilasta), ja on edes ne perusasiat jotenkin kasassa.

Tänään on hyvä päivä. Se on nyt päätetty.
Tälle loistavalle päivälle soi biisi: Pariisin kevät: Alkemiaa

Pää tyhjänä

Taas yksi levoton ja unien täyteinen yö takana.
Sellaisten unien, jotka ovat vain lyhyitä pätkiä, eivät liity mitenkään toisiinsa mutta jäävät herättyä ahdistamaan. Tekevät levottoman olon. Tuntuu, etten saa mistään ajatuksesta kiinni kunnolla, vaan ne liitelevät yhtenä vyyhtenä pään sisällä...
(Tässä välissä hain lisää kahvia, vaikka se tuskin auttaa mitenkään keskittymään...)
Tällaisina aamuina tekee mieli tupakkaa.
Kuvittelen, kuinka menen parvekkeelle villatakki päällä kahvikupin kanssa, istun kylmälle tuolille ja sytytän tupakan. Tupakka tuoksuu parhaimmalta juuri ennen, kun sen sytyttää.
Joo. Saahan sitä unelmoida..sen ei ainakaan pitäisi tuhota keuhkoja. Lopetin raskauden alussa polttamisen, mikä on erittäin hyvä asia, mutta silti joskus sitä ajattelee, kuinka ihanaa olisi sytyttää tupakka ja polttaa se kaikessa rauhassa.
Tällaisina aamuina ei kuunnella iloista musiikkia. Kuunnellaan biisejä, joista tulee entistä ahdistuneempi olo. Biisejä, joiden kautta voi uudelleen elää elämänsä tuskallisimmat hetket.
Jostakin syystä uskon, että ihmisen tarvitsee aika ajoin rypeä ahdistuksessa ja huonoissa fiiliksissä pystyäkseen olemaan oikeasti onnellinen joskus. Tai ehkä kokeakseen onnea. En usko onnellisuuteen, vain pieniin onnellisiin hetkiin.


Tämän aamun biisi: Sarah Mclachlan: Fallen

Huonosti nukutun yön jälkeen

...vituttaa. Näin se väistämättä on, ainakin itseni kohdalla.
Ärsyttävintä on, että tiedän syyn huonosti nukkumiseeni, joka on niinkin yksinkertainen, kuin mieheni poissaolo. Ärsyttää, että se vaikuttaa minuun niin paljon, että hyvä, jos sain nukuttua kaksi tuntia kerralla heräämättä. Kaikenlisäksi valvoin aamuyöllä ajatellen, että jos sille on sattunut jotain, ja mitä jos se ei vaikka enää koskaan palaa kotiin, vaan ajaa kuolonkolarin matkallaan.
Mietin jopa niin pitkälle, että ketä pitäisi kutsua hautajaisiin, ja haluaisiko mieheni tavallisen vai polttohautauksen...kunnes huomasin itkeväni kello viiden aikaan aamulla, ja päätin ryhdistäytyä ja lopettaa mielikuvitusleikit.
Että näin hyvin menee. Jos ensi yö ei mene yhtään paremmin, ilmottaudun suoraan johonkin osastolle lepositeisiin...
Onneksi aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Mieheni soitti aamuyhdeksältä, ja kertoi olleensa aika kovassa humalatilassa eilen (eli hengissä on). Päätin, että säästän hänet hautajaissuunnitelmilta, ja kerroin vain nukkuneeni huonosti. =)
Nyt aion jatkaa Muumien katselua poikani kanssa, ja nauttia kupillisen ihanaa aamukahvia!!

Aamulla

Minulle aamu on tänään hiukan vaille kaksitoista päivällä. Jolloin normaalisti olisin ollut jo ehkä viisi tuntia töissä. Tai ehkä nykyään tämä on sitä "normaalia" minulle, kuka tietää. Ainakin vielä muutaman kuukauden.
En voi uskoa, että ehkä kolmen kuukauden päästä minusta tulee taas äiti. Tietysti olen ollut äiti jo useamman vuoden, mutta jotenkin olen tullut tässä toisen raskauden aikana siihen tulokseen, ettei tämä "toinen kerta" ole yhtään sen helpompi kuin ensimmäinenkään. Tai itseasiassa nykyinen on ollut aika paljon vaikeampi. Myös henkisesti. Siksi ehkä koen, että en saa vain toista lasta valmiiseen kuvioon, vaan tulen uudestaan äidiksi. Toivon mukaan matkan varrella on tapahtunut myös jotakin kasvua vanhempana ja ihmisenä.
Kun odotin ensimmäistäni, olin jollain tavalla aika huoleton. Jotenkin oletin, että kaikki menee hyvin, ja lapsi on terve ja niin edelleen. En osannut ajatella niitä asioita, joita voisi sattua. Tai miten asiat voisivat mennä pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen. Nyt sen sijaan en voi katsella edes tositv-sarjoja sairaaloista, joissa näkyy aivokuolleita vauvoja sun muuta, koska en voi lakata itkemästä sellaisen jälkeen, ja elän alituisessa pelkotilassa..
On vaan silti pakko uskoa, että kaikki menee hyvin. On pakotettava itsensä ajattelemaan, että tässä järjettömässä maailmassa jokin voisi mennä hyvin ja oikein.
Toivoa on oltava tässä kaikessa paskassa, muuten ei kannata elää ollenkaan.