Minulle aamu on tänään hiukan vaille kaksitoista päivällä. Jolloin normaalisti olisin ollut jo ehkä viisi tuntia töissä. Tai ehkä nykyään tämä on sitä "normaalia" minulle, kuka tietää. Ainakin vielä muutaman kuukauden.
En voi uskoa, että ehkä kolmen kuukauden päästä minusta tulee taas äiti. Tietysti olen ollut äiti jo useamman vuoden, mutta jotenkin olen tullut tässä toisen raskauden aikana siihen tulokseen, ettei tämä "toinen kerta" ole yhtään sen helpompi kuin ensimmäinenkään. Tai itseasiassa nykyinen on ollut aika paljon vaikeampi. Myös henkisesti. Siksi ehkä koen, että en saa vain toista lasta valmiiseen kuvioon, vaan tulen uudestaan äidiksi. Toivon mukaan matkan varrella on tapahtunut myös jotakin kasvua vanhempana ja ihmisenä.
Kun odotin ensimmäistäni, olin jollain tavalla aika huoleton. Jotenkin oletin, että kaikki menee hyvin, ja lapsi on terve ja niin edelleen. En osannut ajatella niitä asioita, joita voisi sattua. Tai miten asiat voisivat mennä pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen. Nyt sen sijaan en voi katsella edes tositv-sarjoja sairaaloista, joissa näkyy aivokuolleita vauvoja sun muuta, koska en voi lakata itkemästä sellaisen jälkeen, ja elän alituisessa pelkotilassa..
On vaan silti pakko uskoa, että kaikki menee hyvin. On pakotettava itsensä ajattelemaan, että tässä järjettömässä maailmassa jokin voisi mennä hyvin ja oikein.
Toivoa on oltava tässä kaikessa paskassa, muuten ei kannata elää ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti