Pää tyhjänä

Taas yksi levoton ja unien täyteinen yö takana.
Sellaisten unien, jotka ovat vain lyhyitä pätkiä, eivät liity mitenkään toisiinsa mutta jäävät herättyä ahdistamaan. Tekevät levottoman olon. Tuntuu, etten saa mistään ajatuksesta kiinni kunnolla, vaan ne liitelevät yhtenä vyyhtenä pään sisällä...
(Tässä välissä hain lisää kahvia, vaikka se tuskin auttaa mitenkään keskittymään...)
Tällaisina aamuina tekee mieli tupakkaa.
Kuvittelen, kuinka menen parvekkeelle villatakki päällä kahvikupin kanssa, istun kylmälle tuolille ja sytytän tupakan. Tupakka tuoksuu parhaimmalta juuri ennen, kun sen sytyttää.
Joo. Saahan sitä unelmoida..sen ei ainakaan pitäisi tuhota keuhkoja. Lopetin raskauden alussa polttamisen, mikä on erittäin hyvä asia, mutta silti joskus sitä ajattelee, kuinka ihanaa olisi sytyttää tupakka ja polttaa se kaikessa rauhassa.
Tällaisina aamuina ei kuunnella iloista musiikkia. Kuunnellaan biisejä, joista tulee entistä ahdistuneempi olo. Biisejä, joiden kautta voi uudelleen elää elämänsä tuskallisimmat hetket.
Jostakin syystä uskon, että ihmisen tarvitsee aika ajoin rypeä ahdistuksessa ja huonoissa fiiliksissä pystyäkseen olemaan oikeasti onnellinen joskus. Tai ehkä kokeakseen onnea. En usko onnellisuuteen, vain pieniin onnellisiin hetkiin.


Tämän aamun biisi: Sarah Mclachlan: Fallen

Huonosti nukutun yön jälkeen

...vituttaa. Näin se väistämättä on, ainakin itseni kohdalla.
Ärsyttävintä on, että tiedän syyn huonosti nukkumiseeni, joka on niinkin yksinkertainen, kuin mieheni poissaolo. Ärsyttää, että se vaikuttaa minuun niin paljon, että hyvä, jos sain nukuttua kaksi tuntia kerralla heräämättä. Kaikenlisäksi valvoin aamuyöllä ajatellen, että jos sille on sattunut jotain, ja mitä jos se ei vaikka enää koskaan palaa kotiin, vaan ajaa kuolonkolarin matkallaan.
Mietin jopa niin pitkälle, että ketä pitäisi kutsua hautajaisiin, ja haluaisiko mieheni tavallisen vai polttohautauksen...kunnes huomasin itkeväni kello viiden aikaan aamulla, ja päätin ryhdistäytyä ja lopettaa mielikuvitusleikit.
Että näin hyvin menee. Jos ensi yö ei mene yhtään paremmin, ilmottaudun suoraan johonkin osastolle lepositeisiin...
Onneksi aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Mieheni soitti aamuyhdeksältä, ja kertoi olleensa aika kovassa humalatilassa eilen (eli hengissä on). Päätin, että säästän hänet hautajaissuunnitelmilta, ja kerroin vain nukkuneeni huonosti. =)
Nyt aion jatkaa Muumien katselua poikani kanssa, ja nauttia kupillisen ihanaa aamukahvia!!

Aamulla

Minulle aamu on tänään hiukan vaille kaksitoista päivällä. Jolloin normaalisti olisin ollut jo ehkä viisi tuntia töissä. Tai ehkä nykyään tämä on sitä "normaalia" minulle, kuka tietää. Ainakin vielä muutaman kuukauden.
En voi uskoa, että ehkä kolmen kuukauden päästä minusta tulee taas äiti. Tietysti olen ollut äiti jo useamman vuoden, mutta jotenkin olen tullut tässä toisen raskauden aikana siihen tulokseen, ettei tämä "toinen kerta" ole yhtään sen helpompi kuin ensimmäinenkään. Tai itseasiassa nykyinen on ollut aika paljon vaikeampi. Myös henkisesti. Siksi ehkä koen, että en saa vain toista lasta valmiiseen kuvioon, vaan tulen uudestaan äidiksi. Toivon mukaan matkan varrella on tapahtunut myös jotakin kasvua vanhempana ja ihmisenä.
Kun odotin ensimmäistäni, olin jollain tavalla aika huoleton. Jotenkin oletin, että kaikki menee hyvin, ja lapsi on terve ja niin edelleen. En osannut ajatella niitä asioita, joita voisi sattua. Tai miten asiat voisivat mennä pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen. Nyt sen sijaan en voi katsella edes tositv-sarjoja sairaaloista, joissa näkyy aivokuolleita vauvoja sun muuta, koska en voi lakata itkemästä sellaisen jälkeen, ja elän alituisessa pelkotilassa..
On vaan silti pakko uskoa, että kaikki menee hyvin. On pakotettava itsensä ajattelemaan, että tässä järjettömässä maailmassa jokin voisi mennä hyvin ja oikein.
Toivoa on oltava tässä kaikessa paskassa, muuten ei kannata elää ollenkaan.