Kaamosta.

Täällä ollaan taas. Linjoilla ja kuulolla. Olen hiukan lykännyt tänne kirjoittamista, koska aihe ei ole maailman kevyin ja kivoin, mutta jollain tapaa haluan selittää poissaoloani näiltä kulmilta. Ei olisi pakko, mutta haluan.

Syksyt on olleet vaikeita meidän perheelle jo vuosia. Tai niin kauan, kuin "meidän perhe" on ollut olemassa. 
Suurin syy siihen lienee Miehen sairastama kaksisuuntainen mielialahäiriö (Bipolääri) sekä hänen henkilökohtaisessa menneisyydessään tapahtuneet asiat vuosien takaa.
Olisipas ihanaa sanoa, että parisuhteeseeni kuuluu pelkästään minä ja Mieheni. Valitettavasti kolmas osapuoli on aina mukana, elikkäs juuri mainitsemani sairaus. 
Jostain syystä aina syksyisin (yleensä marraskuun alussa viimeistään) puhkeaa Miehellä jonkinasteinen "vaihe". Yleensä masennusta. Pahimmillaan se on johtanut jonkinasteiseen hypomaniaan, jonka seurauksena on tapahtunut äkkieroamisia ym. todella kivaa. Nykyään herra hoitaa itseään asianmukaisella lääkityksellä ja muillakin tavoin, mutta näemmä se ei estä kuitenkaan masennustakaan kokonaan.
Aika tai kärsivällisyyteni ei tässä kohtaa riitä selostamaan kyseisen diagnoosin piirteitä tai oireita ihmisessä, mutta googlettakaa ihmeessä, jos haluatte tietää aiheesta. Sen verran voin kertoa, että elämä kaksisuuntaisen kanssa on vuoristoradalla tasapainoilemista. Lääkityksenkin kanssa niitä nousuja ja laskuja tulee, mutta niitä saadaan pienennettyä, huomattavasti. Joku joskus sanoi viisaasti, että kaksisuuntainen on fyysinen sairaus, jolla on psyykkiset oireet.  Toki asia ei ihan noin yksiselitteinen ole, mutta osakseen pitää paikkansa.

Niin. Mies on viime aikoina ollut siis aika lailla itseensä kääntynyt, masentunut möykky. Sanoin joskus, että tuntuu kuin sohvalla makaisi vain ihmisen kuori ja ihminen itsessään on jossakin muualla.
Mitenkään itseäni korostamatta tai säälimättä sanon, että näin läheiselle nämä ajat on kaikista raskaimpia. Kuinka paljon tahansa toista rakastatkaan, et voi saada toista rakastamalla ehjäksi tai piristymään. Et voi muuta kuin odottaa ja toivoa, että tällä kertaa tilanne ei käänny pahempaan suuntaan.

Nyt tässä parin viikon jälkeen näyttäisi siltä, että taas pikkuhiljaa herra olisi palailemassa omaksi itsekseen.
Itselläni on myös ollut vaikeuksia pysytellä tasapainossa, koska vaikka sitä kuinka hyvin tietää, mistä tilanne johtuu ei aina oma tunne-elämä ole samalla viivalla. Sitä rasittaa menneisyydessä tapahtuneet asiat ja järjetön pelko siitä, että ne toistuvat.

Kuitenkin on pakko uskoa, että en ole vuosia taistellut turhaan suhteemme ja perheemme puolesta. Ilokseni voin sanoa myös, etten enää taistele yksin niin kuin joskus. Tänä päivänä Mies hoitaa itsensä ja suhtautuu suurimmaksi osaksi sairauteensa asiaankuuluvalla vakavuudella. Tunnen ja tiedän muitakin saman diagnoosin omaavia henkilöitä, ja voin kertoa, että helppoa ei ole kenelläkään heistä.
Tunnen itseni myös onnekkaaksi, koska en ole asian kanssa yksin. Olen saanut apua sairauden ymmärtämiseen odottamattomilta tahoilta, nähnyt asioita uusista näkökulmista. 


Näin. Päätän pitkän avautumiseni tähän ja yritän seuraavaksi kirjoitella hiukan kevyemmistä aiheista. :)
Loppuun vielä (paljon kuultu) biisi, joka levyn ostettuani viime syksynä kosketti minua niin paljon, että kipeää teki. Ja koskettaa edelleen. 

Päikkärien aikaan...

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla...en suinkaan itse malta nukkua. Pikkuinen tipahti jo vartti sitten ja minä hyppään tietysti ensimmäisenä tänne! :) Mutta hei, koskas sitä muuten kirjoittelisi? Iltaisinkin pitäisi muka jotain laatuaikaa viettää Miehen kanssa...herra on muuten ollut viikon uudessa duunissa, ja tykännyt kovasti! En voi oikein sanoin kuvailla, kuinka kiva on nähdä taas että toinen on tyytyväinen ja iloinen! Minä kai voisinkin elää elämää näinkin, kotiäitinä ja bloggailijana (hih!), mutta joillekin se työ ja aiemminkin mainittu rutiini on vaan "se juttu".

  Tänään suunnittelin, että kun Pikkuinen heräilee, niin lähdetään hiukan syysmetsää katselemaan ja haistelemaan syystuulia. Ehkä kamerakin pääsee mukaan...:)
Flunssaakin hiukan pukkaa vielä, mutta olen päättänyt etten antaudu sille! Lämpimästi päälle vaan ja paljon kuumaa juotavaa!

Olen tässä viime aikoina havainnut itsessäni kummallisen tunteen: Tyytyväisyyden. Isolla T:llä. Elämä tuntuu soljuvan pitkästä aikaa eteenpäin rauhanomaisesti eikä tunnu siltä, että joka nurkan takaa pomppii joku uusi kurja juttu. Toisaalta; ehkä viime talven ja kevään jälkeen on parempikin tulla parempia aikoja välillä! Jaksaa taas uskoa parempaan ja tulevaisuuskin näyttää aika valoisalta! Ja tällä kertaa kieltäydyn ajattelemasta negatiivisesti!!

Meille tuli eilen kissa hoitoon. Viikoksi. Ystäväni lähtee Kreikkaan...*huokaus*
Mäkin haluan!!! 
No, kissassa ei toki ole mitään vikaa, suloinen kuin mikäkin, mutta. Mutta. Koiran kanssa yhteiselo on mielenkiintoista seurattavaa ja kuultavaa. Koiruutemme on kyllä tottunut kissoihin, mutta Viiru sen sijaan ei taida oikein edes tajuta, että mikä tuo iso musta möhkäle on. Kumpaakin kyllä kiinnostaisi leikkiä, mutta yhteistä säveltä ei vain löydy! Meidän koirakin vain haukkuu ja heiluttaa häntää vimmatusti. Ihmettelee varmaan, kun toinen ei reagoi muuten, kun tuputtelemalla tassulla sängyn alta. 

Sitten kun koira väsyi leikkiinkutsuun ja meni lepäämään, niin Viiru totta kai tuli vuorostaan kurisemaan siihen viereen: nyt leikitään! :)Hauska nähdä viikon aikana, löytyykö sitä yhteistä säveltä vai ei!

Sain muuten hauskan tiskirätin lahjaksi tältä samaiselta ystävältä! Aika söötti.
En ehkä raaski käyttää sitä koskaan...


Tassuttelemisiin!

Päivän pelastus....

...oli postin mukana saapunut yksittäinen plussa-seteli (arvo siis huikeat viisi euroa).Mutta uskokaa tai älkää, tässä konkurssissa se on iso summa. Sillä saa piristettyä muuten ihan tavallista iltaa vaikka pussillisella sipsiä ja levyllisellä geisha-suklaatia, johon ei muuten olisi ollut varaa. Onneksi huomenna tilin saldo on taasen plussalla, niin ei tarvitse ihan sentilleen miettiä...ainakaan ihan heti. :)

Tänään on tullut pohdiskeltua paljon monenlaisia asioita...erään ihmisen kanssa ja avustuksella myös. Yksi suurimpia ilojani on puida ja analysoida syväluotaavasti ystävieni kanssa ihmisiä ja ihmissuhteita. Niissähän analysoitavaa riittää! On yllättävän mielenkiintoista mietiskellä ihan vaikka omaa käyttäytymistään eri tilanteissa tai eri ihmisten kanssa. Yleensä pyrin olemaan oma itseni tilanteessa kuin tilanteessa, mutta on pelottavaa huomata, ettei läheskään aina hallitse itseään tai käyttäytymistään kuten toivoisi. Tai joskus ollenkaan.
Riitatilanteet ovat oiva esimerkki tästä. Kuinka usein olenkaan päättänyt, että pysyn rauhallisena ja päätynyt taas heittelemään tavaroita ja huutamaan täysin sopimattomia!
On täysin käsittämätöntä, ettei aikuinen ihminen vain kerta kaikkiaan näköjään kykene hillitsemään itseään...toisaalta: näen asiassa hiukan lieventäviäkin asianhaaroja. Ihminen, joka tuntee itsensä tavalla tai toisella nurkkaan ajetuksi tai "uhatuksi", vaikkakin henkisesti, voi ajautua epätoivoisiin yrityksiin puolustautua edes jollakin tavalla. Voin myöntää juosseeni joskus mieheni perässä alusvaatteisillani talvipakkasella, kun en kerta kaikkiaan kestänyt sitä, että hän lähti kesken riidan kävelemään. Sillä hetkellä tuntui vahvasti siltä, että toinen ignooraa minut ja tuntemukseni täysin, enkä voinut jättää asiaa sikseen tai edes odottamaan.  
Jälkikäteen se naurattaa -kuvitelkaa nyt viime talven pakkaset ja muija juoksee äijän perässä lumihangessa ilman kenkiä ja alushousut ja toppi päällä...Hullun hommaahan se on! :) Toivottavasti kukaan naapuri ei nähnyt...

Ehkä on silti hyvä että ainakin välittää toisesta. Sitä voisi vain joskus kokeilla asioiden hoitamista jotenkin normaalilla tavalla tai kultaisen keskitien kautta.
En vain koskaan ole ollut sellainen "normaali", jolle riittää se "ihan kiva". Kaikki on vähän niin kuin joko tai. Musta tai valkoinen. Rakkaus tai viha. 
Rankkaa on välillä, mutta eipähän käy elämä tylsäksi! :)


Keep on LOVING!!! <3