Tuli pohdiskeltua tuossa jokin aika sitten nähtyäni ykköseltä uusnatseista kertovan dokkarin sitä, kuinka viha synnyttää vihaa. Dokumentissa tuo oli mielestäni hyvin selvästi nähtävissä. Ihmiset, jotka syystä tai toisesta olivat yleisesti ottaen oikein vihan kyllästämiä eivät osanneet kohdistaa vihaansa muuhun kuin tässä tapauksessa maahanmuuttajiin tai muihin vähemmistöihin. Vihaiset ihmiset värväävät joukkoihinsa lisää vihaisia ihmisiä ja näin saadaan aikaan vihan kierre. Ja mikäs onkaan kivempaa, kuin se että viha synnyttää väkivaltaa, joka synnyttää taas lisää vihaa ja näin on pikku oravanpyörämme valmis.
Tänään juttelin erään ystäväntuttavan kanssa samaisesta asiasta, mutta ihan henkilötasolla. Omassakin elämässä ja perhehistoriassa voin nähdä sen, kuinka vaikeaa on saada sukupolvelta toiselle periytynyt vihan ja väkivallan kierre poikki. Siitä asti, kun sain ensimmäisen lapsen olen pyrkinyt parempaan monellakin tasolla kuin omat vanhempani aikoinaan. No siihen ei toki kovin kummoisia toimia vaadita, koska omat vanhemmat tosiaan pistivät ranttaliksi aikoinaan, mutta kuitenkin. Halusin "normaalin" lapsuuden omille lapsilleni ja todella tilaa olla lapsia, mahdollisimman pitkään. Halusin ehjän ja rakastavan perheen, isän ja äidin. Kaiken sen mitä itselläni ei ollut ja vielä enemmän.
Mutta jo nyt, Esikoisen ollessa 6-vuotias ja Pikkuisen 1,5-vuotias olen joutunut hiukan nöyrtymään. Oma elämä äitinä tai parisuhteen toisena osapuolena ei ole likimainkaan ollut sitä mitä kuvittelin. Minä en ole sellainen kun kuvittelin tai halusin olla. Vaikka en edes ole kasvanut vanhempieni kanssa, minusta löytyy paljon samaa. Väkivaltaisuus ja viha ovat minunkin sisälläni, ehkä ovat olleet aina? Tavallaan viha on ollut keino selviytyä asioista, joista voisi muuten olla mahdotonta päästä eteenpäin. Silloin kun olen ollut masentuneimmillani, mutta on ollut pakko päästä sängystä yös lasten takia, viha on ollut ainoa keino saada itseni liikkeelle.
Silti haluan ajatella, että minusta on parempaan. Että ei voi olla mahdotonta saavuttaa sitä minää ja äitiä ja vaimoa joka haluan olla. Että vihan perintöä ei tarvitse jakaa minun lapsilleni.
Se on raskas taakka kantaa.
Toivottavasti tästä rönsylevästä tekstistä joku saa jotain tolkkua...jos ei, niin hyvä olla yksi tolkuton teksti tässäkin blogissa :)
Loppuun vielä sitaatti yhdestä parhaasta suomalaisesta elokuvasta, jonka tiedän. Tummien perhosten koti. Jos ette ole nähneet, nyt on korkea aika.
"Sinä olet kipeä, mutta sinä paranet kyllä, mutta et voi parantua ennenkuin päästät irti, sillä niin kauan kun sinä itse pidät kiinni menneisyydestäsi, se pitää kyllä kiinni sinusta"
Hyvät yöt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti