Päivitys.

Blogistanialaiset ystäväni.
Tuossa jokin aika sitten yhtenä aamuna heräsin. (Todella yllättävää muuten...)
Avasin silmät ja tajusin samantien, että en oikeastaan halua herätä. Käänsin kylkeä, mutta en saanut unta. Ryömin ylös sängystä katsomaan kelloa. 12.45.
Ihme, etten saanut unta...

Fiilis on joka kerta sama. Vähän kuin vanha, tuttu ystävä tulisi vierailulle. Tuttu ja turvallinen. Tiedän, mitä tuleman pitää. En koskaan osaa ennustaa, kuinka pitkään vierailu kestää sillä kertaa.
Ahdistaa. Päivät kulkevat ohitse vailla merkitystä. Tekisi mieli itkeä, muttei pysty. Paniikkikohtauksia. Aamulla (tai päivällä) en halua herätä. Koko päivän odotan vain, että tulee ilta ja pääsen nukkumaan taas.


Yleensä tämä alkaa huhti-toukokuussa, kun aurinko alkaa paistaa ja kevät tekee kovin tuloaan. Silloin haluan vain maata pimeässä. Valo ahdistaa.
Tiedän kyllä syyn siihen, että tänä vuonna ollaan näinkin ajoissa näissä tunnelmissa. Tämä oli odotettavissa.

Joten. Nyt ei muuta, kuin odotellaan. Annetaan päivien ja viikkojen kulua. Yleensä nämä fiilikset kestävät kerrallaan kahdesta viikosta pariin kuukauteen.
En ole enää vuosiin jaksanut huolestua. Tiedän tämän olevan ohimenevää. Juuri silloin, kun alkaa tuntua ettei enää kestä, niin alkaa helpottamaan.

Ei muuta, kuin odottelemaan että elämään palaavat muutkin värit kuin harmaan eri sävyt.