Maanantai...

..mutta ihan suhteellisen hyvältä vaikuttava sellainen. Esikoinen passitettiin aamulla eskariin (melkein nukuttiin kaikki pommiin), ja Mies lähti hoitamaan asioita tulevaa työtä varten. Siispä minä jäin Pikkuisen kanssa kotiin viettämään pitkää ja ihanaa aamua. Ei haittaa!! 

Näin syksyn tullen otettiin taas Sanasol käyttöön koko perheelle. Vaviskaa pöpöt!!

Aamukaffe. Karkit söin jo eilen :P

Rauhallisen aamun takaa Maikki ja Pelottava Pontso

 Oikeastaan hiukan jo etukäteen on haikea fiilis, kun ehkä jo tämän syksyn aikana tällaiset pitkät aamut jäävät historiaan. Jos pääsen opiskelemaan ja Pikkuinenkin aloittaa päivähoidon, ei paljoa jää aikaa juoda aamuisin kahvia ja katsella lastenohjelmia yöpuvut päällä. Toisaalta on ehkä ihan hyvä päästä tietynlaiseen rytmiin ja rutiiniin kiinni, mutta itse en koe välttämättä tarvitsevani sitä. Totta kai lasten kanssa on kotona ollessakin rytmiä ja rutiinia, mutta se on joustavampaa...meillä ainakin :)

Kiinanruusu

Kärsimyskaktuksen kukat

 



















Tänä aamuna fiilistelin myös kotimme kasveja, joista osa on innostunut kukkimaan...Kiinanruususta en tosin ota kunniaa, koska se nuppuili jo kun adoptoin sen viime viikolla :)
Tuntuu, ettei ole kertakaikkiaan mitään järjellistä sanottavaa, joten taidanpa iha kokeilla jos vaikka saisin tänään jotain hyödyllistäkin aikaiseksi! 

Ihanaa päivää!

Hämmentävää...

...mutta mukavaa oli huomata, että joku/ jotkut ovat tänään vierailleet blogissani! Lisäsin nimittäin kävijälaskurin sivuilleni tänään päivällä, ja nyt illalla yllätyin iloisesti katsoessani lukemaa! Ehkä jotakin sittenkin kiinnostaa ulosantini edes jossakin määrin! Wohou!! *tuuletusta*

Tämä aamu alkoi kuten kaikki aamut elämässäni sen jälkeen kun täytin 15 vuotta: isolla kupillisella mustaa kahvia!! Nykyään höysteenä myös facebook. Pakko päästä heti aamulla katsomaan mitä ihmiset on päivitelleet sen kahdeksan tunnin aikana, jolloin nukuin.... :P Eikö muuten ole mainio tuo Kiroileva Siili- muki? Kuvastaa omia aamufiiliksiäni usein näin pienten lasten äitinä...

Huomenna taas maanantai. En tiedä mistä johtuu, mutta jostain syystä maanantait on aina hiukan ankeita, vaikken ole töissäkään tällä hetkellä. 
Keskiviikko sen sijaan on jännittävä päivä nyt alkavalla viikolla. Miehellä alkaa työt uudessa paikassa. Erityisen jännittäväksi tämän tekee se, että tämä on ensimmäinen työpaikka sitten viime vuodenvaihteen, jolloin tuli kenkää edellisestä paikasta (laiton irtisanominen vielä). Siitä lähtien Mies on ollut työttömänä ja osakseen myös sairaslomalla. Vuosi on ollut monella tapaa rankka, eikä vähiten tuon kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia, joka on Miehellä todettu. Mutta näillä näppäimillä näyttäisi kaikki olevan aika jees, ja työ on suuri plussa! Peukut pystyyn, että kaikki menisi hyvin, ja koeajan jälkeenkin työt jatkuisivat! Mies meinaan kuuluu siihen kastiin ihmisiä, jotka tarvitsevat työn tuomaa säännöllistä rutiinia, joten raha ei ole ainoa motiivi. Tosin ei siitä haittaakaan ole... :)

Tänään käytiin tutulla kylässä, eikä vähiten moikkaamassa tämän uutta kissanpentua!! Syötävä tapaus! (Niinhän ne aina...)
Yritin kovasti näpsiä kuvia pikkuisesta, mutta vaikeaahan se oli, kun toinen ei pysynyt juurikaan paikallaan :)

Muutaman otoksen sain kuitenkin...eikös olekin mielettömän suloinen!!

Nyt tämä lähtee lenkittämään koiraa ihanaan syysiltaan, Take care!!

Ruudun takaa....

...lauleskeli joskus Badding Somerjoki. Tässä keississä kuitenkin olisi kuitenkin kyse linssistä ja mitä sen takana tapahtuu. Kameran linssistä tarkalleen ottaen.
Innostuin yhtäkkiä kuulkaas valokuvaamisesta. Ihan mielettömästi. Voi olla tietty, että tämäkin innostus menee ohitse yhtä nopeasti, kuin ilmaantuikin tai sitten ei!! Toivottavsti ei. Olen melkein koko päivän viettänyt kameran kanssa ja tutkaillut miltä se maailma näyttää linssin takaa. Nykytekniikka mahdollistaa sen, että kuvia voi räpsiä lukemattomat määrät ja sitten poistella huonoimmat. Eli siis melkein kaikki. :) Mutta ilokseni voin sanoa, että tästäkin päivästä jäi käteen (ts. koneelle) muutama hyvä otos. Muutamia parantelin hieman kontrastilla jälkeenpäin, mutta kuitenkin kuvista otan kunnian (kyseenalaisen?) itse...

Sinänsä on ollut jännittävää ja mielenkiintoista kuvata. Olen ottanut kotona vaikka mistä kuvia! Astioista ja pehmoleluista lähtien. Sitä todella näkee asiat todella eri tavalla linssin lävitse! Ehkä pikkuhiljaa pääsen lähemmäs tuota valokuvaajien kliseetä, eli miten vangita kameraan jonkin asian, esineen tai ihmisen "syvin olemus".  Tänään ymmärsin ensimmäistä kertaa, miksi joku haluaa tehdä niin. Kun olin kerran aloittanut, en vain voinut lopettaa. Halusin ottaa kuvia koko ajan. Toki haastavin, mutta mielenkiintoisin aihe on tietysti ihminen. Kuvasin tänään paljon nuorinta poikaani sekä armasta Miestäni, jolla ehkä hiukan meinasi mennä hermot, kun jatkuvasti kamera naksuu jossain vieressä :P Mutta oli kyllä sen arvoistakin! 

Tässäpä muuten vihje siitä mitä Mies puuhaa, kun minä bloggaan! Resident Evil 5 on (kuulemma) vuorossa...

 

 

 

 

 

Näpsin tänään paljon kuvia myös meidän koiruudesta. Sillä on muuten ihan valtava yhden vuoden murrosikä menossa! Kamalaa vääntöä joka asiasta... Rakas se on silti niin!! <3

 

 

 

 

                    

Tämän päivän lopuksi laitan vielä kuvan yhdestä lempikoriste-esineestäni. En haluaisi olla mikään hirveä materialisti, mutta tiedättehän, kun joihinkin esineisiin kiintyy? Siis todella.

Tämä on seurannut minua teini-iästä asti (jolloin sain sen lahjaksi). Se on jokaisessa kodissa, joka minulla on ollut sen jälkeen , ollut kunniapaikalla lipastoni päällä. Se on ensimmäisiä esineitä, joita asettelen muuton jälkeen paikalleen, jotta uusi asunto tuntuisi hiukan kodilta. Ja aina samaan kohtaan, ikonin viereen.

 Meidän perheen suojelusenkeli.

Be blessed. I certainly am.

 

Päivän pelastus....

...oli postin mukana saapunut yksittäinen plussa-seteli (arvo siis huikeat viisi euroa).Mutta uskokaa tai älkää, tässä konkurssissa se on iso summa. Sillä saa piristettyä muuten ihan tavallista iltaa vaikka pussillisella sipsiä ja levyllisellä geisha-suklaatia, johon ei muuten olisi ollut varaa. Onneksi huomenna tilin saldo on taasen plussalla, niin ei tarvitse ihan sentilleen miettiä...ainakaan ihan heti. :)

Tänään on tullut pohdiskeltua paljon monenlaisia asioita...erään ihmisen kanssa ja avustuksella myös. Yksi suurimpia ilojani on puida ja analysoida syväluotaavasti ystävieni kanssa ihmisiä ja ihmissuhteita. Niissähän analysoitavaa riittää! On yllättävän mielenkiintoista mietiskellä ihan vaikka omaa käyttäytymistään eri tilanteissa tai eri ihmisten kanssa. Yleensä pyrin olemaan oma itseni tilanteessa kuin tilanteessa, mutta on pelottavaa huomata, ettei läheskään aina hallitse itseään tai käyttäytymistään kuten toivoisi. Tai joskus ollenkaan.
Riitatilanteet ovat oiva esimerkki tästä. Kuinka usein olenkaan päättänyt, että pysyn rauhallisena ja päätynyt taas heittelemään tavaroita ja huutamaan täysin sopimattomia!
On täysin käsittämätöntä, ettei aikuinen ihminen vain kerta kaikkiaan näköjään kykene hillitsemään itseään...toisaalta: näen asiassa hiukan lieventäviäkin asianhaaroja. Ihminen, joka tuntee itsensä tavalla tai toisella nurkkaan ajetuksi tai "uhatuksi", vaikkakin henkisesti, voi ajautua epätoivoisiin yrityksiin puolustautua edes jollakin tavalla. Voin myöntää juosseeni joskus mieheni perässä alusvaatteisillani talvipakkasella, kun en kerta kaikkiaan kestänyt sitä, että hän lähti kesken riidan kävelemään. Sillä hetkellä tuntui vahvasti siltä, että toinen ignooraa minut ja tuntemukseni täysin, enkä voinut jättää asiaa sikseen tai edes odottamaan.  
Jälkikäteen se naurattaa -kuvitelkaa nyt viime talven pakkaset ja muija juoksee äijän perässä lumihangessa ilman kenkiä ja alushousut ja toppi päällä...Hullun hommaahan se on! :) Toivottavasti kukaan naapuri ei nähnyt...

Ehkä on silti hyvä että ainakin välittää toisesta. Sitä voisi vain joskus kokeilla asioiden hoitamista jotenkin normaalilla tavalla tai kultaisen keskitien kautta.
En vain koskaan ole ollut sellainen "normaali", jolle riittää se "ihan kiva". Kaikki on vähän niin kuin joko tai. Musta tai valkoinen. Rakkaus tai viha. 
Rankkaa on välillä, mutta eipähän käy elämä tylsäksi! :)


Keep on LOVING!!! <3

Blogin uusi elämä

Niin. Todella pitkästä aikaa palaan takaisin "puikkoihin". Sain eilen niin loistavaa kannustusta blogin kirjoittamisen jatkamiseen, että inspiroiduin itsekin. Täytyy vain todeta taas, että ainoa, joka estää minua toteuttamasta itseäni ja haaveitani olen minä itse. Minä ja ainainen pakkomielteeni verrata itseäni muihin ihmisiin. Ehkä yritän päästä siitä hiukan eroon tai pitää ajatukseni edes jotenkin kurissa. Tiedättehän sen pienen vittumaisen äänen sisällä, joka sanoo jatkuvasti, että sinusta ei ole mihinkään tai jos päätät vaikka alkaa tanssijaksi, ääni vertaa sinua johonkin toiseen ja kuiskii, kuinka paljon huonompi olet, että ei missään nimessä kannata jatkaa? Onko kenelläkään ideoita tai jopa tosielämään perustuvia kokemuksia siitä, miten äänen saisi vaikenemaan lopullisesti?? Oikeilla lääkkeillä kenties? :P

Pikkuisella (siis jo 1,5-vuotias) oli tänään neuvola ja rokotteen aika. Olin hiukan huolissani etukäteen pojan painosta, kun syöminen on viime kuukausina ollut aika minimaalista, mutta hyvältä tuo näytti ihan numeroinakin. Jos jollakulla on muuten jotain tosi hyviä vinkkejä siitä, kuinka saada hyvin itsepäinen puolitoistavuotias syömään edes jotain, niin kaikki otetaan vastaan. Nimimerkillä kokeillut kaikkea. Eri ruoista eri tapoihin syödä...lusikalla syötettynä, lusikalla itse, käsin...on leikitty lentokoneita ja traktoreita ja keksitty mitä kummallisimpia loruja ja leikkejä, jotta saataisiin huijattua poika syömään. Ei. Mikään ei tunnu toimivan. Maitoa kyllä menee, ja ollaan kokeiltu maitolakkoakin. Lopuksi annoin periksi illalla, kun pikkuisen piti mennä nukkumaan, eikä ollut sitten koo päivänä suostunut laittamaan mitään suuhun. En raaskinut pitää toista yön yli nälässä...mutta näin siis. Ehkä pitää vaan luottaa siihen, että kai se joskus alkaa syömään. Ei kai se loppuelämää maitopullon kanssa hengaa :)

Olkoon tämä tältä päivältä tässä, loppuillan omistan perheelleni...toisin sanoen lähden kohta koiruuden kanssa lenkille ja iltapalaksi taion pannaria. Mansikkahillolla tietty. :)
Keep on dreaming!!

 

Sulaa hulluutta

...on pelätä koko ajan. Viime aikoina olen miettinyt, että mistä pelot johtuvat? Miksi ihminen kokee pelkoa, vaikka kaikki olisi todella hyvin? Elämme sentään Suomessa, joka kuulemma on hyvinvointivaltio..
Itse olen ollut etenkin viime aikoina hyvin pelokas. Oletan (ja toivon), että osasyyllinen jatkuviin pelkoihini on raskaus ja tietenkin hormonit, mutta välillä pelkään niin paljon, että järki meinaa lähteä.
Ei se voi olla normaalia, eihän?
Olen viime kuukausina pelännyt suunnilleen kaikkea mahdollista. Jostain syystä pelkoni liittyvät lähes poikkeuksetta kuolemiseen. Joko omaani tai jonkun tärkeän ihmisen.
Maailmassa tapahtuu koko ajan hirveitä asioita ihan tavallisille ihmisille, ja mietin, koska on oma vuoroni.
Olen tietysti hoitajana hyväksynyt kuoleman osana elämää, ja sen, että jokaisen meidän on lähdettävä täältä ennemmin tai myöhemmin, mutta..MUTTA. Elämä on joskus todella epäoikeudenmukaista. Kuinka muka joku voi hyväksyä sen, että oman lapsen aika on ennen omaa? Esimerkiksi siis.
Kuvittelevatko nykyajan ihmiset tavallaan olevansa kuolemattomia? Että kuolema ja pahat asiat tapahtuvat muille, mutta ei itselle?
Ennen muinoin kuolema oli läsnä joka päivä, ja silloin siihen ehkä suhtauduttiin enemmän osana elämää kuin nykyään. Tänä päivänä kuolevat työnnetään laitoksiin pois silmistä. Siis yleistettynä tietysti.
Miksi on niin vaikeaa hyväksyä elämä sellaisena kun se tulee vastaan? Niin pitkänä tai lyhyenä kun se on? Miksi ahdistaa ajatella, että voin kuolla koska tahansa? Teoriassa ainakin.
Ehkä ei pidä ajatella. Se ei kuulemma sovi ihan kaikille.

Parisuhdepaskaa

Silloin tällöin tulee ajateltua, että olisiko oikeasti helpompaa/ kivempaa olla ihan yksin? Ilman parisuhdetta siis. Mikä sairas masokistinen tarve ihmisellä on olla toisen ihmisen kanssa?
Varsinkin, kun välillä tuntuu, että pienimmistäkin asioista nousee kolmanteen maailmansotaan verrattavissa oleva tilanne, jonka jälkeen taistelutanner on hiljainen, koska kaikki osallisena olleet ovat kuolleet?
Meillä riitely ei useimmiten (koskaan) jää sivistyneeseen keskusteluun siitä, miksi nyt vähän harmittaa, vaan meininki on kuin kylmässä sodassa konsanaan; ketään eikä mitään säästetä. Esiin kaivetaan niin sukulaiset kuin vanhat riidat, ja viimeiseksi tietysti ne kaikkein tuskallisimmat asiat, jonka jälkeen yleensä jompi kumpi vaikenee. Sitten mietitään kumpikin omilla tahoilla mitä on tullut taas sanottua, ja hiljaisuus vallitsee.
Mikään ei ole niin kamala fiilis, kun juuri päättyneen riidan hiljaisuudessa on. Sitä on jotenkin aivan täysin turta. Ihan tyhjä suorastaan. Miettii, miksei taaskaan osannut hillitä itseään, niin kuin sivistynyt ihminen, vaan huusi asioita, joita todella saa hävetä jälkeenpäin.
Kyllä sitä välillä miettii onko tässä enää mitään järkeä, tai voiko menneistä päästä koskaan yli, mutta jos molemmat ovat riittävän sitoutuneita suhteeseen, niin kyllä niitä hyviäkin hetkiä vielä on edessä. Itse uskon siihen, että pelkkä rakkaus ei riitä, vaan tarvitaan molemminpuolinen päätös olla toisen kanssa ja uskoa suhteeseen. Vaikeina aikoina ne pitää tiedostaa erityisesti.
Ja riitelyssä on kyllä puolensa..kuten sovinnon tekeminen..

(Ei, tämä teksti ei ole kovinkaan objektiivisesti kirjoitettu, joten antakaa anteeksi, jos se on tavallista epäloogisempaa luettavaa...)

Hyvä päivä----

Tänään tuntuu olevan hyvä päivä.
On jotenkin hyvä olla, olosuhteista huolimatta. Olosuhteilla tarkoitan esimerkiksi sitä, että raha on taas ihan lopussa...tosin tilanne hetkeksi helpottaa parin päivän päästä tilipäivänä.
Raha, raha...aina sitä ajattelee, että todellinen onni (mitä se sitten onkaan) ei ole rahasta kiinni, mutta täytyy kyllä myöntää, että kyllä se auttaisi helvetisti, jos ei aina tarvitsisi miettiä, miten taas tämä kuukausi pärjätään. Tai turha sitä edes miettiä, kun joka kuukausi vastaus on "huonosti".
Totta kai raha on pienin murhe siinä vaiheessa, kun on vaikka terveydelliset asiat tai elämän ja kuoleman kysymykset ilmassa. Silloin raha menettää merkityksensä, koska loppujenlopuksi raha on vaan järjestelykysymys.
Mutta kun aina ei jaksaisi järjestellä..
Pitäisi kumminkin olla oikeasti onnellinen, että olemme kaikki terveitä (ja nyt ei puhuta henkisestä terveydentilasta), ja on edes ne perusasiat jotenkin kasassa.

Tänään on hyvä päivä. Se on nyt päätetty.
Tälle loistavalle päivälle soi biisi: Pariisin kevät: Alkemiaa

Pää tyhjänä

Taas yksi levoton ja unien täyteinen yö takana.
Sellaisten unien, jotka ovat vain lyhyitä pätkiä, eivät liity mitenkään toisiinsa mutta jäävät herättyä ahdistamaan. Tekevät levottoman olon. Tuntuu, etten saa mistään ajatuksesta kiinni kunnolla, vaan ne liitelevät yhtenä vyyhtenä pään sisällä...
(Tässä välissä hain lisää kahvia, vaikka se tuskin auttaa mitenkään keskittymään...)
Tällaisina aamuina tekee mieli tupakkaa.
Kuvittelen, kuinka menen parvekkeelle villatakki päällä kahvikupin kanssa, istun kylmälle tuolille ja sytytän tupakan. Tupakka tuoksuu parhaimmalta juuri ennen, kun sen sytyttää.
Joo. Saahan sitä unelmoida..sen ei ainakaan pitäisi tuhota keuhkoja. Lopetin raskauden alussa polttamisen, mikä on erittäin hyvä asia, mutta silti joskus sitä ajattelee, kuinka ihanaa olisi sytyttää tupakka ja polttaa se kaikessa rauhassa.
Tällaisina aamuina ei kuunnella iloista musiikkia. Kuunnellaan biisejä, joista tulee entistä ahdistuneempi olo. Biisejä, joiden kautta voi uudelleen elää elämänsä tuskallisimmat hetket.
Jostakin syystä uskon, että ihmisen tarvitsee aika ajoin rypeä ahdistuksessa ja huonoissa fiiliksissä pystyäkseen olemaan oikeasti onnellinen joskus. Tai ehkä kokeakseen onnea. En usko onnellisuuteen, vain pieniin onnellisiin hetkiin.


Tämän aamun biisi: Sarah Mclachlan: Fallen

Huonosti nukutun yön jälkeen

...vituttaa. Näin se väistämättä on, ainakin itseni kohdalla.
Ärsyttävintä on, että tiedän syyn huonosti nukkumiseeni, joka on niinkin yksinkertainen, kuin mieheni poissaolo. Ärsyttää, että se vaikuttaa minuun niin paljon, että hyvä, jos sain nukuttua kaksi tuntia kerralla heräämättä. Kaikenlisäksi valvoin aamuyöllä ajatellen, että jos sille on sattunut jotain, ja mitä jos se ei vaikka enää koskaan palaa kotiin, vaan ajaa kuolonkolarin matkallaan.
Mietin jopa niin pitkälle, että ketä pitäisi kutsua hautajaisiin, ja haluaisiko mieheni tavallisen vai polttohautauksen...kunnes huomasin itkeväni kello viiden aikaan aamulla, ja päätin ryhdistäytyä ja lopettaa mielikuvitusleikit.
Että näin hyvin menee. Jos ensi yö ei mene yhtään paremmin, ilmottaudun suoraan johonkin osastolle lepositeisiin...
Onneksi aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Mieheni soitti aamuyhdeksältä, ja kertoi olleensa aika kovassa humalatilassa eilen (eli hengissä on). Päätin, että säästän hänet hautajaissuunnitelmilta, ja kerroin vain nukkuneeni huonosti. =)
Nyt aion jatkaa Muumien katselua poikani kanssa, ja nauttia kupillisen ihanaa aamukahvia!!

Aamulla

Minulle aamu on tänään hiukan vaille kaksitoista päivällä. Jolloin normaalisti olisin ollut jo ehkä viisi tuntia töissä. Tai ehkä nykyään tämä on sitä "normaalia" minulle, kuka tietää. Ainakin vielä muutaman kuukauden.
En voi uskoa, että ehkä kolmen kuukauden päästä minusta tulee taas äiti. Tietysti olen ollut äiti jo useamman vuoden, mutta jotenkin olen tullut tässä toisen raskauden aikana siihen tulokseen, ettei tämä "toinen kerta" ole yhtään sen helpompi kuin ensimmäinenkään. Tai itseasiassa nykyinen on ollut aika paljon vaikeampi. Myös henkisesti. Siksi ehkä koen, että en saa vain toista lasta valmiiseen kuvioon, vaan tulen uudestaan äidiksi. Toivon mukaan matkan varrella on tapahtunut myös jotakin kasvua vanhempana ja ihmisenä.
Kun odotin ensimmäistäni, olin jollain tavalla aika huoleton. Jotenkin oletin, että kaikki menee hyvin, ja lapsi on terve ja niin edelleen. En osannut ajatella niitä asioita, joita voisi sattua. Tai miten asiat voisivat mennä pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen. Nyt sen sijaan en voi katsella edes tositv-sarjoja sairaaloista, joissa näkyy aivokuolleita vauvoja sun muuta, koska en voi lakata itkemästä sellaisen jälkeen, ja elän alituisessa pelkotilassa..
On vaan silti pakko uskoa, että kaikki menee hyvin. On pakotettava itsensä ajattelemaan, että tässä järjettömässä maailmassa jokin voisi mennä hyvin ja oikein.
Toivoa on oltava tässä kaikessa paskassa, muuten ei kannata elää ollenkaan.