Kambäk!!

Täällä ollaan taas. Joku voisi kuvitella, että olen viimeiset pari viikkoa maannut kotona ja rypenyt itsesäälissä (kuten viime postaukseni antoi ymmärtää), mutta olette hyvinkin väärässä siellä näyttöjenne takana!!
Viime viikkoni oli nähkääs hyvinkin koulu-pitoinen. Autokoulu-pitoinen.
Ensin oli kirjallinen koe, josta allekirjoittanut pääsi ensimmäisellä yrittämällä läpi *tuuletusta* !!
Sitten muutamat ajotunnit. Ja liukasrata. Autolla ajaminen on kivaa, mutta ihan hirmuisen stressaavaa ja pelottavaa samaan aikaan. Maantiellä ajaessani pelkäsin hulluna vastaan ajavia rekkoja, ja vauhtikin tuntui kovalta (totuus: 80 km/tunnissa :)). Kaiken lisäksi yksissä liikennevaloissa erehdyin jarrun sijasta painamaan kaasua. Onneksi oli opettajalla hyvät refleksit ja ehti painamaan omaa jarruaan, olisimme muuten olleet edellä ajavan takapuskurissa. 
Joten, viime viikko oli täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä iltaisin tarvinnut pahemmin unta odotella!!
Odotan ajokortin saamista ihan kamalasti! Jotenkin on aina tottunut siihen, että on riippuvainen jonkun muun kyydistä tai bussien aikatauluista. Uskomatonta, että kohta voin itse mennä minne haluan silloin kun haluan! Jes! (Joku siellä nyt varmaan naureskelee näille jutuille, koska en siis todellakaan ole 18-vuotias, kohta kortin saava teini, mutta tää on vaan mulle tosi iso juttu!!)


Mitä kuuluu sitten henkiselle hyvinvoinnille? ;)
Ehkä en edelleenkään ole täysissä voimissani, mutta viime viikolla oli positiivinen vaikutus pään sisäisiin juttuihin. Kun oli pakko herätä aamulla ja pakko keskittyä muihin juttuihin kuin huonoon fiilikseen, sitä piristyi. Väkisinkin. Ihanaa, että mulla on mies joka potkii sen verran persuksille, että saan jotain aikaiseksi vaikka ei huvittaisikaan!


Eilen satuin katsomaan TV Viideltä ilmeisesti brittiläistä dokkaria: "Kun Holly katosi".
Dokumentti käsitteli 2000-luvun alkupuolella sattunutta tapausta, jossa n. 10-vuotias tyttö oli kaverinsa kanssa kadonnut ja löytyivät kuolleina parin viikon päästä lähiseudulta. Dokkarissa haastateltiin Hollyn vanhempia ja perheystäviä ja käytiin läpi tuota kahta viikkoa, kun tyttöjä etsittiin ja toki sen jälkeistä aikaa.

Tuli aika kamala fiilis, kun olin katsonut ohjelman. Dokumentti oli mielestäni hyvin tehty, siinä ei oltu liiemmin dramatisoitu mitään. Vanhempien haastattelut olivat yksinkertaisesti karua faktaa. Oikeita tunteita.
Kamala fiilis tuli tietysti siitä, että maailma on välillä niin paska paikka olla ja elää, että joku katsoo oikeudekseen tehdä toiselle pahaa, ja vielä lapselle.
Toisekseen hävetti. Hävetti, että minä edes viitsin nitistä että on huono olla. Totta kai kaikki on suhteellista. Minullakin on oikeus kökköön fiilikseen ilman syytä, mutta eilisen dokkarin jälkeen alkoi tuntua siltä, että itsellä on asiat oikeasti hyvin. Niin kuin onkin.
Mietiskelin illalla elämän ja maailman epäoikeudenmukaisuutta.
Rakkauteen kuuluu aina menettämisenpelkoa, mutta itsellä se menee välillä suhteettomiin mittakaavoihin (syytän taas lapsuudenaikaisia traumoja:)).


Omat lapset ovat tietysti ne, jotka merkkaavat eniten. Joiden menettäminen tappaisi itsessäni jotakin, ihan varmasti. Minulta ei ole koskaan kuollut ketään todella läheistä ihmistä (muilla tavoin olen kyllä menettänyt ihmisiä), joten ehkä siksikin mietin koska on "vuoroni". *huokaus*
Tiedän, että ei nämäkään ajatukset taas ihan perussettiä ole, vai ovatko?

Kuinka paljon te mietitte/pelkäätte menettämistä?

Toisaalta, kun tiedän että menetettävää on, yritän entistä enemmän arvostaa niitä asioita jotka on hyvin. 

"There is Life in every breath" -Algren in Last Samurai


(Katsoin eilen myös Viimeisen Samurain. :) Oli parempi kuin muistin. Tuli ehkä tirautettua vähän kyyneliäkin! :))

Päivitys.

Blogistanialaiset ystäväni.
Tuossa jokin aika sitten yhtenä aamuna heräsin. (Todella yllättävää muuten...)
Avasin silmät ja tajusin samantien, että en oikeastaan halua herätä. Käänsin kylkeä, mutta en saanut unta. Ryömin ylös sängystä katsomaan kelloa. 12.45.
Ihme, etten saanut unta...

Fiilis on joka kerta sama. Vähän kuin vanha, tuttu ystävä tulisi vierailulle. Tuttu ja turvallinen. Tiedän, mitä tuleman pitää. En koskaan osaa ennustaa, kuinka pitkään vierailu kestää sillä kertaa.
Ahdistaa. Päivät kulkevat ohitse vailla merkitystä. Tekisi mieli itkeä, muttei pysty. Paniikkikohtauksia. Aamulla (tai päivällä) en halua herätä. Koko päivän odotan vain, että tulee ilta ja pääsen nukkumaan taas.


Yleensä tämä alkaa huhti-toukokuussa, kun aurinko alkaa paistaa ja kevät tekee kovin tuloaan. Silloin haluan vain maata pimeässä. Valo ahdistaa.
Tiedän kyllä syyn siihen, että tänä vuonna ollaan näinkin ajoissa näissä tunnelmissa. Tämä oli odotettavissa.

Joten. Nyt ei muuta, kuin odotellaan. Annetaan päivien ja viikkojen kulua. Yleensä nämä fiilikset kestävät kerrallaan kahdesta viikosta pariin kuukauteen.
En ole enää vuosiin jaksanut huolestua. Tiedän tämän olevan ohimenevää. Juuri silloin, kun alkaa tuntua ettei enää kestä, niin alkaa helpottamaan.

Ei muuta, kuin odottelemaan että elämään palaavat muutkin värit kuin harmaan eri sävyt.

V niinkuin Väsymys, L niinkuin Laiskuus.

Kamala väsymys. Koko ajan. Ehkä joulu sittenkin verotti omansa, vaikka luulin olleeni aika stressitön.
Illalla odotan suorastaan, että pääsen nukkumaan. Yritän joka ilta lukea joululahjaksi saamaani Riikka Pulkkisen Totta-kirjaa, mutta en pääse kovinkaan pitkälle, kun jo simahdan. Ärsyttää oikein.

Pojilla on viimeinen joululomaviikko menossa, mutta tänään olin laiska. En jaksanut lähteä ulkoilemaan (jos koiran lenkkeilytystä ei lasketa), enkä tehdä oikein mitään. Olin vain koko päivän kateellinen koirallemme, joka käpertyi sohvan nurkkaan tyynyn kanssa nukkumaan...säälittävää. Ei siis koiran nukkuminen vaan minun kadehtimiseni...

 Yritin häiritä sen unia kuvaamisella. Ei paljoa auttanut. Käänsi mokoma kylkeään ja jatkoi unia...

 Kuvasin myös patiollamme olevaa lyhtyä. En jaksanut pakata lapsia mukaan kuvausretkelle. Harkitsin sitä kyllä, mutta ei. Tänään ei pystynyt.

Illalla tein sentään ruokaa. Sekin oli aika nopeaa ja helppoa tänään. Valkosipulikanaa ja nuudeleita. Pari parsakaalin nuppua sekaan.

Huomenna. Aion ryhdistäytyä ja toivon, että sääherra tulee sen verran vastaan, että pakkanenkin voisi laskea muutaman asteen? Pliis?

Nöyrimmin teidän, Nti Korento.

Uuden vuoden vastaanotto

Iltaa. Eilen tuli vietettyä uuden vuoden vaihtumista aikuisseurassa ystävien/tuttavien kanssa. Ilta sujui ihanasti  hyvien syömisten ja juomistenkin merkeissä.

Alkudrinksu.

Loppu!!

Ruokaa!!

Illan parasta musiikkia!!

Pohjat.

Täällä päässä on nyt aivotoiminta sen verran kohmeessa, että syvemmät mietinnät on parempi jättää myöhempiin ajankohtiin...ei sitä näemmä illanvietoistakaan selviä, niin kuin ennen...*huokaus*

Pitemmittä puheitta, Hyvää yötä. :)

Vuoden viimeinen päivä.

 En tiedä, miten tämäkin vuosi on mennyt näin nopeasti. Mihin olen aikani käyttänyt.
Tuntuu, ettei sitä oikein ole mitään tehnyt. 

Toisaalta, tämän vuoden aikana olen tajunnut (tai ainakin kuvitellut tajuavani) paljon asioita omasta itsestäni, läheisistä ihmisistä sekä omasta elämästäni ylipäätään. Uskon kasvaneeni, kehittyneeni ihmisenä.

Tämä vuosi on ollut aika raaka vuosi. Olen löytänyt ihmisiä ja menettänyt ihmisiä.
On ollut pakko tarkastella itseään ja arvojaan todella rehellisesti ja myöntää, ettei ole aina todellakaan se ihminen, joka haluaisi olla.


Olen nähnyt ihmissuhteitani uudessa (ei aina välttämättä paremmassa) valossa. 

Olen oppinut kuuntelemaan. Itseäni. Ehkä rakastamaankin hiukan.

En olisi uskonut vielä tämän vuoden alussa sanovani, että olen kiitollinen.  Mutta olen. Kiitollinen, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen edelleen täällä. Että pohjalta on päässyt ylöspäin. Että menetysten tilalle on tullut uusia asioita ja ihmisiä. Että arvostan niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat seisoneet vieressä tänä vuonna. Niitä, jotka eivät ole arvostelleet ja lytänneet. Jotka ovat rakastaneet minua juuri tällaisena. 

(Älkää hämmentykö muuten näistä kuvista...esimerkiksi pähkinät eivät liity mitenkään tämän vuoden henkiseen kehitykseeni. Kunhan olen napsinut kuvia uudella kameralla :) )

Lopuksi laitan vielä tekstin, joka tuli vastaani odottamattomalta taholta. Sen myötä Ihanaa Vuotta 2011!! Tehkää unelmistanne totta!


 

"Rohkaisu

Pidä itsesi puolta,

miten monesti

kompastunetkin

Ota todesta itsesi,

miten kauan lienetkin

itsesi kieltänyt. 

Pysy itsellesi uskollisena,

miten monesti vielä

itsesi pettänetkin.

Kulje itsesi kanssa,

tuhat kertaa vaikka

itsesi eksyttänetkin.

Nyökkää itsellesi,

vaikka koko maailma

puistaisi sinulle päätään.

Usko itseesi

ja sinulla on uskonto,

joka auttaa sinut eteenpäin.

Hans Kruppa

(Suom. Helinä Siikala) "

 

Joulu.

Hengissä ollaan, ihmiset. Aatto meni paremmin kuin hyvin, kaikesta huolimatta tai juuri siksi. :)
Lahjaksi sain huikean hienon uuden kameran, jota en osaa käyttää. Olkaa siis armollisia tänne ilmaantuvien kuvien kanssa, voi mennä vuosia ennen kuin opin uutukaistani käyttämään oikein :)

Tänään on luvassa vierailua ja lötköilyä perheen kesken.
Rakastakaa toisianne.

Joulu tulee, valmiina tai ei!

Totesin tänä aamuna, että itsesäälissä (kirjoitin ensin vahingossa "itsesällissä" :)) rypeminen jeesaa tässä nyt paljoakaan. Tai yhtään. Jos jossain olen loistava, niin juuri itsesäälissä rypemisessä. Onnekseni sentään tiedostan sen, ja kykenen rajaamaan sen vaikka yhteen päivään. Sen jälkeen jaksaa taas olla reipas. Olen tosin sitä mieltä, että välillä on hyvä pysähtyä ja mietiskellä syntyjä syviä. Pohtia omaa olemistaan, syitä ja seurauksia. 
Liikaa on ihmisiä, jotka eivät paljoa mieti, porskuttavat vaan eteenpäin.

Koska itselläni joulufiilis ei tule itsestään vaan sitä pitää houkutella esiin, otin tänään itseäni niskasta kiinni. Onneksi taloudessa on myös kuusivuotias painostaja, joka heti aamusta aloitti "Joko me äiti tänään leivotaan pipareita?"-kysymyksillä pommittamisen.

Joten. Leivottu on. Vihdoin. Onneksi.
Siivottukin on.
Huomenna vielä kaupoille hoitamaan viimeiset ostokset.

Sitten saa Joulu tulla.

Fucked up.

Luin eilen kirjan. "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää -Ann Heberlein"
Jopas kolahti. Niin että tuntuu.
Tänään on kolahtaneet muutkin jutut. Tuntuvasti. Pariltakin eri taholta.

Olen katsellut peiliin. Tutkaillut. Miettinyt, missä vaiheessa minusta tuli tällainen. Fucked up. 


Ehkä se selviää joskus. 
Tänään kaikki tuntuu paskalta, joten vittuako tässä selitän mitään. 
Kyllä se elämä opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään, äiti sanoi. 
Niin tuntuu opettavan.

Hui Hai!!

Rakkaat ystävät ja maanmiehet. Olen ryhdistäytynyt. Ainakin hetkellisesti, siis! :)

Tällä viikolla olen tehnyt kaikkea sitä, mitä taannoin kerroin vältelleeni, elikkäs:
Sain varattua vihdoin koiran rokotusajan ja se olikin jo heti seuraavana päivänä. Lisäksi olen hoitanut juoksevia asioita tällä viikolla huimat määrät ja ostanut joululahjoja. Kassitolkulla. Tilin saldo on pikkuhiljaa pakkasen puolella.
Mutta eipä tuo haittaa! Pääasia, että hommat on hoidossa.
En ole mikään hirmuinen jouluihminen. Joulu on ahdistavaa aikaa, monistakin syistä. Tänä vuonna olen päättänyt ottaa aika lunkisti. Perheen kanssa olemme pitkästä aikaa kotosalla aattona (monena vuonna olemme vierailleet sijaisäitini luona), joten tulkoon joulusta tänä vuonna juuri meidän näköisemme joulu.

Ostin jopa muutaman joulujutun tänään kaupoilta. Inhoan sellaista jenkkiläistyylistä kultapunasinihopeavärivalojen sekamelskaa. Paljon ja kaikkea- tyylinen koristelu ei ole minua yhtään. Vähän jotakin. Tunne on tärkein.

Parasta tässä viikossa oli ehdottamasti se, että ystäväiseni potki jälleen kerran persuksille ja sain aloitettua jotain sellaista, mitä en moniin vuosiin ole tehnyt. Luovuus on maailman paras juttu oikein käytettynä!!! 

Ihanaa viikkoa ihmiset. Täällä inspiroitunut hullu, joka on taas löytänyt valoa pimeyden keskelle!! Puss. :)

Ehkä maailman ihanin juttu...

 ...meidän Pikkuisen mielestä on kylpeminen. Poika rakastaa sitä. Voi kun sitä itsekin osaisi vielä nauttia elämän pienistä iloista niin täysillä!!! (Ja kyllä, hän on poika, pitkästä kuontalosta huolimatta...ehkä ihan lähiaikoina äiti raaskii vihdoin leikata sitä :))

Hiukan tässä yritän pakoilla, kun hiuksia pestään....

Täällä ollaan ainakin oltu itsenäisyyspäivän kunniaksi putipuhtaita, jos ei muuta!! :) Öitä!!

Lamaantumista.

Viime viikkoina on tapahtunut kaikenlaista ja ei juurikaan mitään. Ei ainakaan mitään niin dramaattista, jolla pystyisin perustelemaan poissaoloni bloggailusta.
Sairasteltu on koko perheen voimin. Päivät tuntuvan häviävän johonkin, vaikken saa mitään edes aikaiseksi. Olen yrittänyt vakuutella, etten suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa bloggailemattomuudestani, mutta se ei oikein tunnu toimivan. Kyllä tässä hiukan on sellainen fiilis, että jos en edes saa blogia kirjoitettua, niin mitä sitä sitten saa aikaiseksi...eipä paljon mitään.

Kun on liikaa kaikkea mitä pitäisi tehdä (paljon juoksevia asioita, jouluvalmisteluja, lahjojen ostelua jne jne.), mutta mitään ei tahdo saada aikaiseksi tapahtuu lamaantuminen. Ei siis todellakaan saa tehtyä mitään. Tälläkin hetkellä minulla lista asioista, jotka pitäisi hoitaa. Koiran rokotus (aika on edelleen varaamatta), Esikoisen hammaslääkäri (sinnekin pitäisi soittaa ja varailla aika) ja tietysti joululahjat ja muut jouluvalmistelut...tykkään joulusta, mutta vihaan jouluostosten tekemistä. Jos olisin rikas, palkkaisin jonkun ostoksille puolestani...*huokaus*.

Jos yrittäisin ensi viikolla ryhdistäytyä. Jotenkin pakottaa itseni toimimaan taas. Järjestäytyneesti. Vinkkejä, anybody? Itsekuri ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani...

No. Mitä sitten olen tehnyt viime aikoina?

 Sairastanut. Ylläolevassa kuvassa ystäväni tuliaiset minulle sairauden hetkellä: mustaherukkamehua, Ibumaxia, sitruunoita (teetä varten) ja rommia lämmittämään :) Kiitos vielä kerran <3

 Olen myös lämmittänyt jalkoja toisen ystäväni tekemillä villasukilla. Eikös ole aika sympaattiset? :)

 Heti flunssailun jälkeen olen ulkoillut koiran kanssa ahkerasti ja nauttinut ihanasta talvesta! Kyllä lumi on ihana juttu!!

 Tämä kuva on pihaltamme eilispäivältä. Lunta tuprutti aika hurjat määrät!!




Ja viimeiseksi hassuin juttu (omasta mielestäni), mitä olen viime aikoina tehnyt: neulominen.

 En ole koskaan mielestäni ollut mikään käsityöihminen (lyhyehköllä kärsivällisyydelläni voi olla jotain tekemistä asian kanssa), mutta taas kiitettäköön ystävääni, jolta olen saanut henkistä ja konkreettistakin tukea tähän projektiin. Katsotaan siis, valmistuuko kaulahuivini koskaan. Jos valmistuu, lupaan informoida siitä hyvinkin näkyvästi! Ehkä osaan vielä yllättää, itsenikin ;)  
Nyt tämä neiti lähtee kaupoille tekemään itsenäisyyspäivän ruokaostoksia...can´t wait!! :)

Iskä.

Isänpäivä. Oma faija viettää sitä varmaan pitkäaikaisen kumppaninsa Suomiviinan kanssa. En ole jutellut faijan kanssa henkilökohtaisesti moniin vuosiin, enkä aio jutellakaan. 
Olen kasvanut tähän ikään asti ilman isää tai edes ilman minkäänlaista korviketta isästä, joten eiköhän tuo onnistune jatkossakin..

Pikkutyttönä kadehdin luokkatovereitani, joiden isät tulivat joulu- ja kevätjuhliin. Olisin halunnut olla isin oma prinsessa.
Tänä päivänä olen tyytyväinen siitä, että pojillani on isä. Ihan oikea isä, joka välittää ja yrittää tänä päivänä parhaansa heidän vuokseen.
Poikamme ovat onnekkaita. Heidän isänsä on onnistunut siinä, missä omansa ja minun epäonnistuivat. Minä olen onnekas, koska pojilla on sellaiset eväät elämäänsä, joita minulla ei ollut.

 Joten. Tämän enempää (taas) paasaamatta ja tilittämättä, ihanaa isänpäivää.
Ei ehkä minun lempipäiväni vuodesta, mutta pojille ja isälleen se sallittakoon!! :)


 

Kaamosta.

Täällä ollaan taas. Linjoilla ja kuulolla. Olen hiukan lykännyt tänne kirjoittamista, koska aihe ei ole maailman kevyin ja kivoin, mutta jollain tapaa haluan selittää poissaoloani näiltä kulmilta. Ei olisi pakko, mutta haluan.

Syksyt on olleet vaikeita meidän perheelle jo vuosia. Tai niin kauan, kuin "meidän perhe" on ollut olemassa. 
Suurin syy siihen lienee Miehen sairastama kaksisuuntainen mielialahäiriö (Bipolääri) sekä hänen henkilökohtaisessa menneisyydessään tapahtuneet asiat vuosien takaa.
Olisipas ihanaa sanoa, että parisuhteeseeni kuuluu pelkästään minä ja Mieheni. Valitettavasti kolmas osapuoli on aina mukana, elikkäs juuri mainitsemani sairaus. 
Jostain syystä aina syksyisin (yleensä marraskuun alussa viimeistään) puhkeaa Miehellä jonkinasteinen "vaihe". Yleensä masennusta. Pahimmillaan se on johtanut jonkinasteiseen hypomaniaan, jonka seurauksena on tapahtunut äkkieroamisia ym. todella kivaa. Nykyään herra hoitaa itseään asianmukaisella lääkityksellä ja muillakin tavoin, mutta näemmä se ei estä kuitenkaan masennustakaan kokonaan.
Aika tai kärsivällisyyteni ei tässä kohtaa riitä selostamaan kyseisen diagnoosin piirteitä tai oireita ihmisessä, mutta googlettakaa ihmeessä, jos haluatte tietää aiheesta. Sen verran voin kertoa, että elämä kaksisuuntaisen kanssa on vuoristoradalla tasapainoilemista. Lääkityksenkin kanssa niitä nousuja ja laskuja tulee, mutta niitä saadaan pienennettyä, huomattavasti. Joku joskus sanoi viisaasti, että kaksisuuntainen on fyysinen sairaus, jolla on psyykkiset oireet.  Toki asia ei ihan noin yksiselitteinen ole, mutta osakseen pitää paikkansa.

Niin. Mies on viime aikoina ollut siis aika lailla itseensä kääntynyt, masentunut möykky. Sanoin joskus, että tuntuu kuin sohvalla makaisi vain ihmisen kuori ja ihminen itsessään on jossakin muualla.
Mitenkään itseäni korostamatta tai säälimättä sanon, että näin läheiselle nämä ajat on kaikista raskaimpia. Kuinka paljon tahansa toista rakastatkaan, et voi saada toista rakastamalla ehjäksi tai piristymään. Et voi muuta kuin odottaa ja toivoa, että tällä kertaa tilanne ei käänny pahempaan suuntaan.

Nyt tässä parin viikon jälkeen näyttäisi siltä, että taas pikkuhiljaa herra olisi palailemassa omaksi itsekseen.
Itselläni on myös ollut vaikeuksia pysytellä tasapainossa, koska vaikka sitä kuinka hyvin tietää, mistä tilanne johtuu ei aina oma tunne-elämä ole samalla viivalla. Sitä rasittaa menneisyydessä tapahtuneet asiat ja järjetön pelko siitä, että ne toistuvat.

Kuitenkin on pakko uskoa, että en ole vuosia taistellut turhaan suhteemme ja perheemme puolesta. Ilokseni voin sanoa myös, etten enää taistele yksin niin kuin joskus. Tänä päivänä Mies hoitaa itsensä ja suhtautuu suurimmaksi osaksi sairauteensa asiaankuuluvalla vakavuudella. Tunnen ja tiedän muitakin saman diagnoosin omaavia henkilöitä, ja voin kertoa, että helppoa ei ole kenelläkään heistä.
Tunnen itseni myös onnekkaaksi, koska en ole asian kanssa yksin. Olen saanut apua sairauden ymmärtämiseen odottamattomilta tahoilta, nähnyt asioita uusista näkökulmista. 


Näin. Päätän pitkän avautumiseni tähän ja yritän seuraavaksi kirjoitella hiukan kevyemmistä aiheista. :)
Loppuun vielä (paljon kuultu) biisi, joka levyn ostettuani viime syksynä kosketti minua niin paljon, että kipeää teki. Ja koskettaa edelleen. 

Elämä heittelee.

Onpas ollut hurja viikko. Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, taas. Välillä tuntuu, että asioita vain tapahtuu ja sitä ikään kuin itse katselee vierestä ja on voimaton vaikuttamaan mitenkään omaan elämäänsä. Eihän se tietysti ihan niinkään ole. Jokaiselle on ne omat "kortit" jaettu, kuinka niillä sitten "pelaa" on eri juttu.

Jouduin olosuhteiden pakosta jättämään koulun (tai sen suppilovaiheen) kesken. En mielestäni ole mikään luovuttaja-tyyppi. Silloin tällöin tulee kyllä luovutusfiiliksiä yhden sun toisen jutun kanssa, mutta aika harvoin todella luovutan. Sen näkee jo vaikka parisuhteestani. Tosin silloin tällöin ajattelen, että ehkä olisi ollut parempi luovuttaa jo sen suhteen... :)

Nyt kuitenkin olosuhteet tässä tilanteessa ovat niin suuri ongelma, etten loppujenlopuksi nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää. Fiiliksiä ovat hirmuinen pettymys (itseenikin), suru mutta myös kiukku ja taistelutahto (onko niinkään fiilis?). Seuraavaksi alan järjestellä asioita siihen malliin, että voin  huoletta mennä duuniin ja jossain vaiheessa uudestaan opiskelemaan (onneksi noita sos. alan koulutuksia järjestetään eri paikoissa ja paljon). Toisin sanoen aion ajaa ajokorttini loppuun ja hankkia oman pikku kipon, jolla liikkua paikasta A paikkaan B. 
Olinpas joskus nuorena niiiiiiiiin tyhmä, että jätin autokoulun kesken (silloinkin olosuhteiden pakolla oli osuutensa asiaan), ja nyt harmittaa. Hyvä puoli tässä on se, että saan vielä hyväksiluettua silloisia opintoja, ettei ihan kaikkea tarvitse aloittaa alusta.

Nyt siis otan käyttöön suunnitelman B ja menen päivä kerrallaan. Elämä harvoin menee suunnitelmien mukaan (ainakaan omani), joten ei voi muuta kuin mukautua uusiin tilanteisiin.

 Tänään olen siis pitänyt hiukan vapaata (lapset hoidossa), ja käytiin Koiruuden kanssa fiilistelemässä ihanaa syysaamua läheisessä metsikössä ja Koiruuskin sai juoksennella vapaana mielin määrin. Sen kanssa on ihanaa kuljeskella pitkin metsikköä. On palkitsevaa, kun toinen on niin onnellinen! Sitä tulee itsellekin hyvä fiilis, väkisinkin. :) 

Vai mitä olette mieltä? Eihän voi olla mitään ihanampaa, kuin keppien kaluaminen ihanassa metsässä, jossa tuoksuu miljoonat eri asiat? :)

                                 Ihanaa viikonloppua kaikille!!

Stressinpoistoa.

Ai kauhia. Eilen oli tarkoitukseni poistaa stressiä (jota on männä viikolla riittänyt enemmän kuin tarpeeksi) blogia kirjoittelemalla, mutta vahingossa päädyin aivan muihin stressinpoisto- keinoihin (kertokaas muuten joku fiksu, onko tuo viimeinen sanahirviö yhdyssana, vai miten?)...

Tässä yllä ensimmäinen vihje eilisillasta. En kuitenkaan yksinäni vetäissyt koko pulloa, jos saan puolustautua. :)

Tässäpä toinen vihje. Hämäykseksi tässä on todisteet vain kahdesta suklaakarkista, todellisuudessa niitä saattoi ehkä lipsahtaa muutama enemmän...

Ja tässä kolmas vihje. Lehti, joka tuli jo muutama päivä sitten postilaatikkoon, mutta jota en ole todellakaan ehtinyt lukea.


Yhteenvetona voin sanoa, että olen sitä joskus huonommillakin eväillä viettänyt perjantai-iltaa. Kaiken lisäksi pääsin ajoissa nukkumaan! Tai siis päästin itseni ajoissa nukkumaan. Oli huomattavasti mukavampi nousta tänä aamuna, kun oli todella nukkunut!


Tämä viikko on ollut äärettömän stressaava paitsi koulun puolesta, niin myös Pikkuisen hoitopaikan takia. Neljän viikon kitkuttelun jälkeen saamme vihdoin vaihtaa hoitotätiä (perhepäivähoitajaa). Ensimmäisen kanssa ei vain kertakaikkiaan kemiat toimineet, näin todella kauniisti sanottuna. Ensi viikolla katsellaan uuden tädin kanssa. Olisin mieluusti halunnut pojan päiväkotiinkin, mutta paikkoja ei ole, joten näillä mennään. Nyt vaan sitten kaikki raajat ristissä, että uuden tädin kanssa homma toimii. On kamalaa lähteä kouluun / töihin, jos ei voi luottavaisin mielin viedä lastaan hoitoon.

Tässä Esikoiselta hurjat Halloween-terveiset kaikille!! Taidan lähteä tästä ihanan viikonlopun viettoon (luvassa pyykinpesua, siivousta ja ruoanlaittoa, kaikkea todella hohdokasta siis) !!

Väsynyttä tekstiä.

Päivät menevät eteenpäin nopeammin kuin olisi suotavaa. Tuntuu, ettei ole oikein aikaa mihinkään, mitä oikeasti haluaisi tehdä...kuten blogin kirjoittamiseen tai kuvaamiseen. Viikonloppukin hujahti ohitse yhdessä silmänräpäyksessä, oli kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin puuhaa koko ajan.
Tavallaan olen sosiaalinen otus ja nautin koulusta ja uusista ihmisistä, mutta mun sosiaalisuudella on rajansa. Kun mitta tulee täyteen, en kestä edes omaa äijää, tai varsinkaan. :)
Kun on saanut hiukan olla ihan vaan oman itsensä kanssa ja tehdä jotakin aivan omaa, sitä jaksaa taas antaa jotakin itsestään muillekin.
Näin perheellisenä sitä omaa aikaa on vaan yleensä sietämättömän vähän. Se pitää suorastaan repiä väkisin jostakin. Mutta vuosien saatossa (ihan kuin olisin jotenkin tosi vanha!! :) ) olen ymmärtänyt, kuinka elintärkeää on pitää huolta omasta ajasta.

Naapurin kissa spotattu!!

Oli miten oli, olen kuitenkin tykännyt tästä uudesta elämänvaiheesta. Niin paljon kuin nautinkin äitiydestä, on silti välillä kiva olla muissakin rooleissa. 
Hassu fiilis, kun ei yhtään tiedä mitä tapahtuu tulevaisuudessa (pääsenkö jatkoon) ja millaiset haasteet odottaa.

Joskus elämä on niin pienistä asioista kiinni. Ihmisten elämäntarinoita tässä viime aikoina kuunnelleena voin sanoa, että olen päässyt loppujenlopuksi aika vähällä tässä elämässä. Monikin asia voisi olla paljonkin huonommin.
Ihmiset selviävät uskomattomista asioista uskomattoman selväjärkisinä. Ei voi muuta kuin ihmetellä. Itse en voi näilläkään kokemuksilla sanoa olevani kovinkaan normaali...:D
Vaikea tietysti tietää, mitä nurkan takana odottaa. Ja parempi ettei tiedäkään.